Blogi-Extra:
Heti Carabaon ensimmäisenä yönä pimeyden laskeutuminen pääsi yllättämään meidät. (Ja vaikka se oli sitten jo kerran koettu, pimeys yllätti meidät vielä seuraavinakin iltoina.) Kun Filippiineillä tuli pimeä, siellä tuli oikeasti säkkipimeä nopeasti. Aurinko laski arviolta klo 18-18:30 tienoilla ja sen jälkeen leirissä ei nähnyt enää mitään. Pilvettömällä yötaivaalla kuu saattoi valaista hiukan, kuten ensimmäisenä yönä, mutta silti tuntui, etteivät silmät tottuneet pimeään mitenkään, kun valoa ei ollut yhtään.
Jos joku olisikin suunnitellut yöllä viidakkoon hiipimistä, se olisi ollut täysi mahdottomuus. Ainakaan ei tarvinnut pelätä, että joku löytäisi yöllä koskemattomuusamuletin 😉
Loppuiltapäivästä eli viimeistään klo 17 jälkeen piti alkaa valmistautua nukkumaan, sillä kaikki mikä oli tekemättä pimeän tullessa, sai odottaa aamuun. Yöksi piti järjestellä omalla petipaikalla palmunlehväpehkut selkään sopiviksi, valita vaatteet joissa nukkuu, täyttää vesipullo ja asetella se johonkin käden ulottuville, laittaa sandaalit laavun alle valmiiksi helposti löydettäviksi, ottaa sukat käden ulottuville jos tulee kylmä, kasata, muotoilla ja pöyhiä ”tyyny”, käydä vessassa, suihkuttaa hyttysmyrkkyä jne.
Carabaon laavu oli rakennettu viidakon puolelle eikä rannalle, joten yöllä laavuun tuuli vain hyvin vähän ja satunnaisesti. Rantahietikko oli kapea, ja nousivesi nousi aika korkealle, joten laavua ei olisi edes voinut rakentaa rannalle. Mutta kyllä mie toivoin, että olisi voinut! Ensimmäinen yö oli hikisin, jonka olen koskaan kokenut. Yön pimeydessä ei myöskään tehnyt mieli lähteä pidemmäksi aikaa vilvoittelemaan rannalle yksin.
Äitini oli oikeassa, vaikkei hän tietääkseni ole koskaan viettänyt öitä taivasalla Filippiineillä: kaikkien vaatteiden, myös pitkähihaisen paidan ja housujen, on oltava siinä ilmastossa niin ohuet ja hengittävät kuin mahdollista. Mitä vähemmän siellä viidakossa oli vaatteita päällä ja mitä ohuempia ne vähät vaatteet olivat, sen parempi. Ensimmäisenä yönä ei ainakaan tälle sillille tullut vilu!
Ötökät
Aiempia Selviytyjät-kausia katsottuani uskoin, että meidänkin kimppuumme hyökkäisivät välittömästi rotat ja ötökät. Ylipukeuduin nenästä varpaisiin saakka, vedin jopa heimohuivinkin naamalleni. Hikoilin koko yön enemmän kuin varmaan koskaan ole hikoillut missään.
Carabaon ensimmäisinä öinä tai päivinä ei kuitenkaan nähty jyrsijöitä, tai jos niitä oli, ainakaan ne eivät vaivanneet nukkuessa niin paljon kuin ylipukeutuminen ja huivi naamalla vaivasivat. Mie en kärsinyt Carabaon alkupäivinä hyttysistä tai muista ötököistä lainkaan, mutta ilmeisesti jotkut kilpakumppaneista saivat tutustua eri hyönteisiin läheisesti.
Mie en Suomessakaan yleensä houkuta hyttysiä kovin paljoa, ja ilmeisesti myös filippiiniläisten hyttysten mielestä mie maistuin pahalta? Muurahaisia laavun bamburakenteissa kyllä kulki runsaastikin ja samoin muita pieniä ötököitä kuten hämähäkkejä.
Laavussa
En oikein tiedä miten nukkumajärjestys laavussa määräytyi, mutta järjestys oli laavun vasemmalta laidalta lähtien Janne, Nora, Viivi, Kai, Kasperi, mie, Inga ja Kimmo. Muistaakseni Janne ja Kimmo nukkuivat vapaaehtoisesti reunapaikoilla. Laavun reunapaikoissa oli oma hyvä puolensa eli enemmän nukkumatilaa, mutta toisaalta laavun reunat olivat rakenteellisesti heikoimmat ja tuppasivat pettämään ja valumaan maata kohti yön mittaan. Lisäksi ainakin mie olin varma, että ne viidakon kaikki eläimet söisivät varpaat ja sormet ensimmäiseksi reunoilla nukkujilta, joten en todellakaan halunnut reunapaikalle.
Laavussahan nukuttiin bambuista rakennetun ristikon päällä, jonka päälle oli aseteltu palmupehkuja. Näissä pehkuissa oli pienet puulistat mukana eli meillä oli allamme paitsi pitkät, eri suuntiin kulkevat bambukepit, myös pieniä puukeppejä jotka menivät myös ristikkäin. Näiden kovien rakenteiden päällä oli viltti jota kyllä arvostin, mutta ei siitä ollut merkittävää hyötyä muutoin, kuin että palmunlehvät eivät pistelleet ja kutittaneet niin paljoa.
Selän alla oli nukkuessa siis erilaisia keppejä ristikkäin eli kaikissa asennoissa joku keppi kaihersi selkään joko poikittain tai pystysuunnassa ja jos yritti nukkua kyljellään, joku keppi painoi koko ajan lonkkaan. Bambujen ja muiden paikkoja ei yöllä pystynyt enää muuttamaan. Oma paikka kannatti koemaata jo ennen auringonlaskua ja työnnellä ja viritellä niitä parhain päin. Tämän opin muutamassa yössä 😉
Useimmat heimon jäsenet käyttivät tyynynään rinkkaansa, ja erityisesti sen alaselän pehmikeosaa. Miulle se oli liian korkea tyynyksi, joten käytin tyynynä vaatteitani, joista möyhäsin niskalle parhaan mahdollisen tuen. Senkin mie opin vasta parin yön kuluessa. Peittoa ei luonnollisestikaan ollut, eikä sitä saarella kyllä kaivannut.
Hieno laavumme ei ollut riittävän suuri meille kahdeksalle, jotka emme olleet tottuneet nukkumaan kuin tönkkösuolatut sillit ihan vieri vieressä. Nukuimme kylki kyljessä, siis hartioista käytännössä ainakin polviin saakka ihokontaktissa. Tästä seurasi se, että käsiä ei yleensä saanut sivuille, vaan niitä piti pitää joko pään yläpuolella tai ristissä rinnan päällä kuin vainajalla. Jalkoja ei voinut koukistaa sivuille päin, vaan ainoastaan polvia voi koukistaa kohti laavun kattoa. Vatsallaan nukkuminen oli mahdotonta eikä tilaa kääntyilyyn ja pyörimiseen ollut.
Käytännössä ainoa mahdollinen nukkumisasento oli selällään tikkusuorana. Ja jos joku käänsi kylkeä, yleensä koko rivistö käänsi kylkeä järjestyksessä kuin grillimakkarat. Ja näin nukuttiin 10-12h.
Joillakin heimon jäsenistä, kuten Kasperilla ja Viivillä, oli hyvät unenlahjat ja he kykenivät nukkumaan jopa hyvin heti ensimmäisestä yöstä lähtien. Mie ikävä kyllä en.
Yöpuuhia
Miulla oli nukkumisen sijaan sitten muuta puuhaa öisin. Yksi ensimmäisten saaripäivien mieleenpainuvimpia kokemuksia olivat yölliset pissireissut, niin hassulta kuin se kuulostaakin. Miljoonat tähdet yötaivaalla, rantaa (hyvin vähän) valaiseva kalpea kuutamo sekä kaunis kuunsilta merellä loivat omalaatuisen, melkein epätodellisen tunnelman. Lisäksi leirissä oli yksi puu, jonka latvustossa pyöri yöllä tulikärpäsiä. Maaginen tropiikin yön tunnelma teki pissimisestä hienon kokemuksen 😉
Ensimmäisen vessareissun jälkeen maagisuus alkoi kuitenkin hiukan karista, kun oli niin hirveä homma könytä sieltä laavusta ulos, löytää säkkipimeässä tiensä sopivaan paikkaan, olla telomatta itseään oksiin, kantoihin ja ties mihin ja törmäämättä mihinkään viidakon – tai rannan – eläimiin.
Keksin toisena yönä ottaa reissuilleni avuksi kepin, jota säilytin sandaalien vieressä oman nukkumapaikkani edessä. Kun puin sandaalit, sain samalla kepin käteeni. Heiluttelin keppiä yöllä edessäni hapuillessani pimeässä, ja yritin tunnustella sillä mahdolliset kulkuesteet. Samalla toivoin, että keppi karkottaisi ainakin suurimmat eläimet tieltäni. Kepistä ei kuitenkaan ollut apua siihen, että löin toistuvasti pääni yhteen puun oksaan laavun vieressä (Sitä oksaa en huomannut kyllä muutenkaan, vaan löin pääni siihen myös päivällä.)
Mie yritin ensimmäisen yön väkisin nukkua koko yön, kunnes ymmärsin että se ei vain sopinut miun luonnolliseen unirytmiini. Mie tulen vähillä yöunilla hyvin toimeen kotonakin ja puoli vuorokautta unta saarella väkisin tuntui ajan haaskaukselta. Niinpä annoin itselleni luvan osan yötä vain köllötellä paikallani ja mietiskellä asioita. Yöt sujuivat näin paljon rennommin ja minulla oli joka yö tuntikausia aikaa pohtia peliä, suunnitella strategioita ja liittoumia sekä varautua pelin käänteisiin. Kun aamu sitten vihdoin valkeni, mie olin aina valmis uuteen pelipäivään.
Kotia en suostunut siellä ajattelemaan, sillä tunsin, että en saanut siitä lisää voimaa, vaan koti-ikävä tuntui kotia ajattelemalla vain kasvavan koko ajan. Miun piti pitää ajatukset Selviytyjissä, että pääni pysyi kasassa. Puolisoni sanoi Suomesta lähtiessäni, että älä ajattele kotia, vaan keskity Selviytyjiin. Joten niin mie tein, yötä päivää.
Saariterveisin,
