Jakso 10: Kenen joukoissa seisot?

Jakso 10: Kenen joukoissa seisot?

Päivä 21. Joku on sanonut, että elämä on kuin hiekka tiimalasissa; se kuluu vääjäämättä joka sekunti loppuaan kohti. Buhawin ranta tuntui miusta nyt paikalta, johon se kaikki hiekka oli valunut. Peli oli seisahtunut pattitilanteeseen, koska meitä oli tasan kahdeksan. Meidän liittoumamme olivat nyt 4-4 –tilanteessa, sillä erotuksella, että nuorisoliittouman 4 oli huomattavasti vahvempi kuin meidän muiden neljän sekasotku. Juhani, Taina ja Inga eivät varsinaisesti olleet miun liittoumassani, mutta mie elättelin vielä toivoa, että he innostuisivat sittenkin pelaamaan.

Ongelmana oli, että porukka oli selvästi Kain lumoissa. Olimme missanneet edellisiltana kullanarvoisen, ehkä ainutkertaisen, mahdollisuuden äänestää Kai ulos. Kaiken huippuna Kai yritti hallita peliä leirissäkin. Hän oli ehdottanut edellisen kisan jälkeen, että leirissä ei enää taktikoitaisi ja juonittaisi lainkaan, vaan pidettäisi vaan hauskaa ja oltaisiin rennosti. Ja porukka vieläpä suostui siihen! Kaikkien mielestä se oli loistava idea, koska juonittelu olikin niin raskasta… Mie en voi vieläkään ymmärtää, miten muut menivät noin helppoon. Miten oli mahdollista, että muka vain mie näin keisarin uudet vaatteet sellaisina kuin ne olivat? Mutta nyt oli jo miunkin annettava pienet aplodit Kaille siitä, että hän tosiaan pyöritti peliä ihan mielensä mukaan.

Yksilökisa oli jo pitkällä, mutta heimossamme vallitsi siis vahva ryhmähenki ja jonkinlainen henkevä kumbaya-leiritunnelma. Nuoriso hallitsi leirin jokapäiväistä elämää laulamalla, tanssimalla ja halailemalla kuin hippimusikaalissa ikään 😉 Olen tehnyt jo tässä blogissanikin selväksi, että mie olin odottanut Selviytyjiltä hiukan erityyppistä, kilpailuhenkisempää tunnelmaa. En myöskään kokenut luontevaksi hypätä esimerkiksi Tainan syliin, rapsutella Juhanin selkää tai istua vaikkapa Kasperin päälle 😉

Sukupolvien välinen ero aiheutti jopa hilpeitä tilanteita: vinoilin Noralle ja Viiville laulamalla heille Ultra Bra-yhtyeen kappaletta ”Tyttöjen välisestä ystävyydestä”. He eivät uskoneet, että sen niminen bändi oli oikeasti ollut olemassa, ja luulivat miun keksineen kappaleen omasta päästäni! Olin aika otettu. Ja tunsin samalla itseni todella vanhaksi 😉

Kuten sanottu, joidenkin heimolaisten riemuloma Filippiineillä kävi miun hermoille. Mie en kuitenkaan ollut ainoa. Pelin alussa Carabaossa mie olin yrittänyt korostaa eroa meidän vanhempien pelaajien ja ”nuorten” välillä. Mie jatkoin nyt samalla taktiikalla Buhawissa, ja nuorison käytös teki sen miulle hyvin helpoksi. Heidän leikkinsä ja nuotiopiirinsä kiristi jo muidenkin pipoja ja mie yritin lietsoa sitä tunnelmaa lisää. Miun suunnitelma heimon tahallisesta kahtiajaosta saattaisi ehkä toimiakin.

Viimeinkin kosto

Palkintokilpailu oli nimeltään ”Syntisäkki”. Kepeän kisailun varjolla meillä oli mahdollisuus vihdoin sabotoida toistemme peliä. Kisan idea oli yksinkertainen: jokainen kilpailija kannatteli ketjun päässä olevaa säkkiä. Vuorotellen valitsimme, kenen kanssakilpailijan säkkiin laitetaan lisää painoja. Se, joka jaksaisi kannatella säkkiään ketjun varassa pisimpään, voittaisi palkinnoksi jotain tuliaisia Suomesta.

Mie olin lähes epätoivoinen ennen jokaista kisaa, ja tässäkin taisin sanoa että miun mahdollisuudet voittaa tämä on jossain huonon ja surkean välimaastossa. Aurinko paistoi kuumasti, kun kahlasimme telineillemme. Teline oli yllättävän korkea ja sinne kiipeäminen oli työlästä. Kun lopulta nousin polvet notkuen telineellä seisomaan, näin miten miun telineen ympärillä veden pinnalla kellui rasvaläikkä. Kaikki aurinkorasva oli liuennut veteen. Hienoa, mie kärventyisin tässä alta aikayksikön! Kun kettinki ja köysi olivat ranteissa kiinni, silmiin valuvaa hikeä ja aurinkorasvaa (sikäli kun kellään sitä enää oli) ei voinut edes pyyhkiä pois. Ja aurinko porotti suoraan päälaelle. Mie olin varma että saisin auringonpistoksen. Paitsi etten uskonut jaksavani kannatella säkkiäni niin pitkään 😉

Kisan alkaessa huomasin, että koko porukka oli vain odottanut mahdollisuutta estää Kaita voittamasta jokaista kisaa. Viimeinkin! Kisassa täytettiin ensin yksimielisesti Kain kori painoilla ja Kai luovutti kisan 30 kilon kohdalla. Toisin kuin Kai uskoo, me emme itse asiassa sopineet tätä taktiikkaa etukäteen, vaan se vain tapahtui. Kain jälkeen kisasta pudotettiin Kasperi, ja sen jälkeen Juhani sekä Viivi. Jäljellä olleista Nora oli seuraava kohde ja Nora pääsi tekemään kisan siihen astisen painoennätyksen, 63kg. Mikä voimanainen!

Mie näin yhtäkkiä mahdollisuuteni voittaa. Meitä oli jäljellä enää kolme; mie, Taina ja Inga. Miulla ja Ingalla oli vasta hyvin vähän painoja tässä vaiheessa. Miun mielestä olisi ollut fiksua miun ja Ingan ottaa Taina yhteiseksi kohteeksemme, varsinkin kun Tainan vanha olkapäävamma alkoi vaivata häntä. Mie ja Inga emme kumpikaan olleet vielä voittaneet tai saaneet mitään palkintoja ja miekin halusin edes mahdollisuuden voittaa jotain. Inga ei kuitenkaan lähtenyt mukaan miun yritykseeni, ja Taina taas jostain syystä pelasi suoraan Ingan pussiin 😉 ja pinosi painoja enemmän miulle kuin Ingalle. Inga sai siis jatkaa voittoa kohti olemattomilla painoilla. Jälleen kerran sain ihmetellä heidän kummankin taktiikkaa.

Minua harmitti suunnattomasti, kun hoksasin, että olisin voinut voittaa. Minua ei kylläkään kiinnostanut kisan palkinto, jotain terveisiä Suomesta. Epäilin että kyse olisi meidän kolmesta henkilökohtaisesta esineestämme ja minua eivät omani kiinnostaneet yhtään. Mutta edes yksi voitto…

Mie pääsin samaan painoon kuin Nora oli päässyt eli 63 kiloon, ennen kuin kisani päättyi ja Inga voitti. Olin jo kisan alussa luvannut muille spektaakkelimaisen sukelluksen jos en voittaisi kisaa. Kaikki muut olivat luovuttaneet kisan istumalla alas tai hyppäämällä nätisti jalat edellä veteen. Painot vetivät minua kivasti eteenpäin ja mie ajattelin, että tässä oli miun mahdollisuuteni näyttää, kuinka mie olin ennen reissua opettajan avustuksella oppinut hyppäämään pää edellä veteen! Olkoonkin, että olin opetellut sitä vain muutaman tunnin yhteensä ja melko huonolla menestyksellä.

Telineen ympärillä odottanut turkoosi vesi oli aika matalalla. Mie en siis voisi hypätä kovin paljon alaspäin, vaan lähinnä pinnan suuntaisesti. Kun sitten päästin painot putoamaan, putoava kori nykäisi todella lujaa suoraan eteenpäin. Omasta mielestäni mie tein sulavan joutsensukelluksen veteen, eikä minua edes sattunut mihinkään. Oletin hyppyni olleen aika pitkälti tyylipuhdas ja sulava sukellus, kunnes pintaan tultuani Nora kysyi miulta huolestuneena että sattuiko? Miun hyppyni oli sittenkin ollut spektaakkelimainen mahalasku, voi ei mikä pettymys!

Mie kuitenkin tulin kisassa kolmanneksi, mikä oli miulta hyvä suoritus. Ensimmäinen podium-paikka Selviytyjissä teki miut hyvin onnelliseksi. Sen lisäksi mie iloitsin kovasti siitä, että vihdoin heimo oli osoittanut jonkinlaista järkeä. Kisasta oli järjestelmällisesti pudotettu kanssakilpailijat siinä järjestyksessä, joka sopi miulle hyvin. Siis Kai, Kasperi, Juhani, Viivi jne. Olin ilahtunut, sillä yhtäkkiä miulla oli pelikavereita!

Ingan palkintoarkku sisälsi kuin sisälsikin hänen omat tavaransa. Ennen pelin alkua saimme pakata mukaamme kolme hyödykettä, jotka saattaisimme saada käyttöömme jossain vaiheessa pelin aikana. Ingan valinnat olivat varmasti parhaasta päästä: Ingalle ihana riippumatto jossa nukkua yöt, yhteishyödykkeeksi nestesaippua ja ajanvietteeksi snorkkeli. Mie en ollut kovin pahoillani, etten ollut voittanut, sillä Ingan tavarat olivat ehdottomasti paremmat kuin miulla. Mie olin pakannut mukaan taskulampun, shampoopalan sekä Uno-kortit. En uskonut, että ne olisivat auttaneet minua pelissä. Inga sen sijaan riemuitsi riippumatostaan kovasti.

Tukkirata

Inga tuli juttelemaan miulle seuraavana aamuna. Mie tiesin, että hänellä oli ollut vaikeampi jakso heimojen yhdistymisen aikoihin, ja hän oli pohtinut jopa kotiin lähtöä. Nyt Inga oli ilmeisesti palkintokisan voiton myötä kokenut jonkinlaisen heräämisen ja sanoi, että halusi ryhtyä pelaamaan. Inga uskoi, että me kaksi voisimme ottaa pelin haltuumme tai ainakin sekoittaa pakkaa. En tiennyt mistä nyt tuuli, ilmeisesti yö mukavassa riippumatossa oli selkeyttänyt Ingan ajatukset, mutta mie olin kuitenkin heti mukana. Tosin melko aseettomana, mutta mukana kuitenkin. Mie pelkäsin toki, että Ingan herääminen tuli ihan liian myöhään.

Koskemattomuuskilpailu oli todella huonosti kisaa kuvailevalta nimeltään ”Irtiotto”. Jokaisella oli edessään puutukeista rakennettu noin 1,5 metrin korkeudella oleva rata ja tarkoituksena oli kieputella puola (kyseessä oli puinen iso lätkä) tukkien ympärille kieputellun pitkän köysiradan läpi.

Jo radan alku näytti sen verran haasteelliselta, että mie olin hermostunut. Jos jollain ihmeellä ehtisin loppuradalle, siellä odotti vielä useiden metrien korkuinen aita, jolle en todellakaan uskaltaisi kiivetä. Aidalta putoaminen aiheuttaisi varmuudella vakavan loukkaantumisen, ja lääkärinä mie kävin mielessäni läpi kaikki mahdolliset pään vammat, ruhjevammat ja luunmurtumat, jotka putoamisesta voisi seurata. Oikeuslääkärinä kävin mielessäni läpi myös mahdolliset putoamisesta aiheutuvat kuolinsyyt. Ei siis kannattaisi pudota, vai mitä? 😉

Mie toivoin kovasti, että muut ehtisivät radan loppuun ja kisa päättyisi jo ennen kuin miun pitäisi yrittää kiipeämistä. Kisan voittaja ratkeaisi aidan jälkeen jollakin onkimisella tai jotain. Mie en suoraan sanottuna edes kuunnellut kovin tarkkaan, että mitä siellä lopussa piti tehdä, koska olin aika varma, ettei miun tarvitsisi sitä osiota edes yrittää 😉

Selviytyjät oli näköjään muuttunut pelkäksi urheilukilpailuksi. Mie en voittaisi tätäkään kilpailua, mutta en myöskään halunnut tai aikonut luovuttaa. Ainahan oli teoriassa mahdollista, että kaikki muut seitsemän kilpailijaa putoaisivat radan alkuosassa tai viimeistään aidalta ja loukkaisivat itsensä niin pahasti, etteivät voisi jatkaa kilpailua. Pitäisiköhän miun silloin suorittaa rata kuitenkin loppuun, vai antaisivatko ne riipuksen miulle ihan suosiolla? Ajatus nauratti minua ja mie päätin asettaa itselleni realistisen tavoitteen: mie halusin olla aitaa edeltävällä esteosuudella siinä kohtaa, kun kisa päättyisi. Siten kehtaisin ehkä näyttää naamani myös kotona 😉

Kisa meni miun osalta odotetun huonosti. Mie putosin jo ensimmäisellä rataosuudella tukkien päältä vähemmän tyylikkäästi ja useamman kerran. Ennestään jo surkeaan itsetuntooni kolahti siis monta kertaa, mutta tällä kertaa mie myös loukkasin itseni ensimmäisen kerran. Pudotessani mie onnistuin ensin putoamaan maahan toiselle polvelleni, toisella kerralla toinen nilkkani takertui köyteen ja vääntyi ja kolmannella kerralla putosin ihan rehellisesti suoraan perseelleni. Mie tunsin itseni todella tyhmäksi ja surkeaksi. Minua itketti, harmitti, nolotti ja sattui, ja ensimmäisen kerran koko Selviytyjien aikana mie harkitsin vakavasti jonkun kisan keskeyttämistä. Hävetti niin maan pirusti toikkaroida (sic!) siellä viimeisenä ja muksahdella tonttiin, kun toiset kiisivät kuin vuorigasellit tukkien päällä. Miten ihmeessä he tekivät sen?? Mie olin hidas kuin etana ja yhtä ketterä kuin virtahepo!

Sisu ei kuitenkaan antanut miun lopettaa leikkiä kesken. Kilpakumppanit olivat sittenkin hiukan hitaampia kuin luulin ja superjunnuja lukuun ottamatta muut juuttuivat siihen aidalle. Kukaan ei vielä ollut päässyt loppuun saakka, joten ei auttanut miun kuin niellä ylpeyteni ja kiivetä takaisin radalle uudestaan ja uudestaan. Itkua ja ylpeyttäni nieleskellen mie jatkoin.

Kai voitti kisan, totta Kai. Yllätyksekseni mie saavutin tavoitteeni ja todella ehdin sille viimeiselle rataosuudelle – ja mikä tärkeintä, en joutunut kiipeämään aidalle. Ihan sama, että kisan päättyessä mie olin jotenkin päätynyt istumaan pölkylle hajareisin selkä (!) menosuuntaan. Olin jossain määrin jopa ylpeä itsestäni, tai ainakin siitä, että en jättänyt kisaa kesken ja saavutin itselleni asettamani tavoitteen. Ja kieltämättä miun osallistuminen näihin kisoihin toi kyllä myös tietynlaisen komediallisen elementin mukaan 😉

Haaveet kaatuvat jälleen

Olimme päättäneet peseytyä Ingan nestesaippualla koskemattomuuskisan jälkeen, ja mennä heimoneuvostoon puhtaina ja raikkaina. Tuntui, että peseytymisen sijaan oli melkein hauskempaa vain vaahdottaa ja haistella sitä saippuaa. Ihmeellinen, puhdas ja raikas tuoksu oli huumaava ja mie tunsin pitkästä aikaa itseni ihmiseksi! Ihon tai hiuksien huuhteleminen pesun jälkeen hiekkaisessa, likaisessa ja suolaisessa merivedessä ei kuitenkaan tuntunut pesevän mitään, mutta saippuan tuoksu jäi kuitenkin kaikkien ihoon ja hiuksiin. Niitä nuuhkuteltiin sitten loppupäivä. Päänahan puolen sentin kerros hiekkaa ei kuitenkaan irronnut, vaikka miten sitä rapsuttelin. No jaa, mie todennäköisesti pääsisin hyvin pian kunnolla suihkuun ja pesulle…

Kailla oli siis jälleen koskemattomuusriipus, joten tänään meidän olisi pakko yrittää pudottaa Viivi. Inga oli suunnitelmassa mukana ja jälleen kerran myös Taina – väitetysti. Meiltä puuttui kuitenkin vielä ääniä. Nora äänestäisi Viiviä vasta kun helvetti jäätyisi, ja Kasperi oli perääntynyt Viivin äänestämisestä jo kaksikin kertaa. Juhani seuraisi Kaita, joten miulla oli enää yksi vaihtoehto. Miun pitäisi jutella Kain kanssa ja vakuuttaa hänet äänestämään Viivi ulos.

Mie sanoin Kaille oman mielipiteeni siitä, kenet Kai voisi lopulta Selviytyjien finaalissa voittaa. Miun mielestäni Kai saattaisi hyvinkin hävitä finaalissa, jos hänellä olisi vastassa esimerkiksi Kasperi tai Viivi. Mie ehdotin, että mie olisin helpompi finaalivastustaja hänelle. Mutta meidän kummankin pitäisi ensin päästä pelissä sinne saakka. Sanoin, että mie olisin valmis äänestämään Kain mukana, jos hän haluaisi pudottaa vahvan pelaajan, kuten Viivin tai Kasperin.

Kai ei ollut kuitenkaan lainkaan kiinnostunut miun ehdotuksesta, mutta eipä miulla ollut tarjota hänelle mitään, mistä olisi ollut hänelle hyötyä. Ainut yllätys keskustelussamme oli, että Kai ei edes yrittänyt esittää kiinnostunutta tai valehdellut miulle. Kai oli näköjään niin varma voitostaan, että ei enää edes vaivautunut peittelemään sitä. Ehkä Kasperi oli puhunut totta kertoessaan Kain sanoneen kioskireissulla, että Kain mielestä hänen synnyinoikeutensa oli voittaa Selviytyjät.

Kun Kai ei lähtenyt mukaamme äänestämään Viiviä, eivät Kain alamaisetkaan lähteneet mukaan, joten Viivin äänestyssuunnitelma oli jälleen kerran tyhjä arpa. Yksitellen ja yhtä aikaa kaikki perääntyivät taas suunnitelmasta.

Luotto koetuksella

Jo edellisaamuna oli käynyt ilmi, että ennen edellistä heimoneuvostoa sekä Petra että Taina olivat kertoneet Viiville suunnitelmastamme äänestää Viiviä. Tämä oli ties kuinka mones kerta, kun Taina juorusi äänestyssuunnitelmamme vastapuolelle ja pilasi pelimme.

Mie sanoin Ingalle, että en luota Tainaan. Kukaan ei tiennyt, kenen joukoissa Taina oikein seisoi. Inga edelleen uskoi Tainan olevan meidän puolellamme, mutta Taina ei ollut kertaakaan pitänyt kiinni siitä, mitä meidän liittoumamme oli sopinut – tai mitä hän itse oli meille ensin ehdottanut!

Tainalla oli tapana hermoilla aina ennen heimoneuvostoa ja tehdä sitten hätäisiä ratkaisuja. Inga uskoi sen johtuvan siitä, että Taina oli niin kiltti. Miun mielestä Tainan hermoilu johtui siitä, että hän oli oikeasti paniikissa. Taina oli nähnyt vain kaksi jaksoa Selviytyjiä ennen reissua. Taina ei oikeasti tiennyt, mitä tehdä. Jo pelkästään se, että Taina antoi koskemattomuusamulettivihjeen Kaille, kertoo riittävästi Tainan pelistä.

Jäähyväiset saarelle

Leirissä alkoi siis kiertää huhu, että Viivin äänestämisestä ei tulisi tänäänkään mitään, ja sen sijaan mie ja Juhani olimme putoamisvaarassa. Mie en nähnyt mitään järkeä kenenkään äänestää Juhania ulos, joten oletin putoajan olevan mie. Toisaalta järki oli heimossamme ollut tropiikista huolimatta jäässä jo pitkään, joten oli mahdollista, että putoaja olisi sittenkin Juhani. Mie valmistauduin henkisesti kuitenkin lähtemään kotiin – kuten joka kerta kun heimoneuvostoon mentiin. Myös Ingalla oli kuulemma pahaenteinen tunne koko päivän.

Kai kävi taas kertomassa miulle, että mie en putoaisi tänään. Minua otti päähän nämä Keisari Kain armopalat, ja miun teki mieli sanoa hänelle, että jos hän pudottaisi miut tuomaristoon, mie taatusti äänestäisin just niin kuin halusin. Että minua oli turha yrittää voidella etukäteen!

Kun lähdimme leiristä, tein samat rutiinit kuin jo monta kertaa aiemminkin olin tehnyt: katsoin auringon laskiessa viimeisen kerran taakseni, heitin hyvästit Selviytyjille, saarelle, Buhawille jne blaa blaa blaa. Tämän kaiken olin tehnyt tosin nyt joka kerta kun menimme heimoneuvostoon ja tässä mie edelleen olin. Aloin kehitellä taikauskoa, että nimenomaan tämä miun jäähyväisrutiinini oli miun ”onnen kalsarit” tässä pelissä (meillä sai olla vain kahdet alushousut mukana, että periaatteessa miulla oli joka päivä jalassa onnen tai epäonnen kalsarit, ihan miten vaan). Mie aloin uskoa, että mie olin löytänyt seremonian, jolla lepytin aina Selviytyjät-jumalat ja se säästi miut putoamiselta kerta toisensa jälkeen 😉

Nappuloita

Juuri ennen heimoneuvostoa Inga yhtäkkiä kuiskasi miulle, että hän oli kuullut huhun, että hän oli putoamassa tänään. Mie hätäännyin ja yritin keksiä keinon, jolla Inga voisi pelastua. Mie päätin yrittää ehdottaa naisten liittoumaa, sillä palkintokisassa naiset olivat yhteistuumin neuvottelematta pudottaneet miehet pois kisasta. Ainakin miun kannatti yrittää. Pimeyden turvin sumplin itseni kävelyjonossa Viivin eteen. Kun kävelimme heimoneuvostoa kohti, sopivan pimeässä ja suojaisessa kohtaa käännyin ja supisin Viiville: ”miten olisi naisten liittouma, äänestetään Juhani tänään pois”. Viivi totesi vain ”eiköhän ole liian myöhäistä.”

Heimoneuvostossa Juuso kysyi miulta, kenellä oli miun mielestä eniten valtaa äänestyspäätöksissä. Mie vastasin, etteivät heimon pelinappulat tainneet edes tietää, missä tässä pelissä mentiin, kun vauhti oli nyt niin kovaa.

Mie osasin siis odottaa, että Inga saisi ääniä, mutta olin silti varautunut siihen, että mie saisin äänten enemmistön. En kuitenkaan saanut yhtään ääntä, ja olin siitä yllättynyt. Mie ja Inga äänestimme Juhania, ja kaikki muut Ingaa. Myös Taina. Vaikka olin varoittanut Ingaa moneen kertaan, hän ei suostunut uskomaan, että lopulta nuorisoliittouma äänestäisi hänet pois – ja että Kai ja Taina pettäisivät hänet.

Mie saatoin vain toivoa, että tästäkin takaiskusta seuraisi jotain hyvää. Ehkä muut viimein havahtuisivat näin pakon edessä. Me nuorisoliittouman ulkopuoliset, eli Juhani, mie ja Taina, olimme nyt tuhoon tuomitut. Heimojen yhdistyessä selvässä 4-6 vähemmistössä ollut nuorisoliittouma oli Kain johdolla onnistunut nousemaan heimossa 4-3 ylivoimaan. Mutta toisaalta nyt Viivin, Kasperin ja Norankin pitäisi jo tajuta, että sen peliä pelaat, kenen joukoissa seisot. Ja Kai oli se, joka tällä hetkellä siirteli heitä, pelinappuloitaan, pelilaudalla.

Mie valvoin sinä yönä pitkään. Oli tämä touhu aikamoista vuoristorataa. Mie en voinut uskoa, että kaiken tämän jälkeen, yhden pudotuksen ja kolmen seuraavan heimoneuvoston jälkeen mie olin edelleen pelissä! Petra ja Sara olivat salaa hymyilleet miulle kun kävin hakemassa soihdun, ja se oli piristänyt miun mielialaa. Minua ei enää itkettänyt, vaan nauratti. Mie yritin keksiä, mikä eläin olisi sellainen, joka selviäisi mistä tahansa hengissä, enkä keksinyt muuta kuin torakan. Mie olin kuin torakka, joka ei vain suostunut kuolemaan.

Saariterveisin,

Tätä artikkelia on kommentoitu 2 kertaa

  1. Hyvä Anu, tsemppiä! Toivottavasti voitat (voitit) kisan, vaikka näillä asetelmilla se näyttää tosi vaikealta.

    1. Kiitos kannustuksesta! Kieltämättä kovan paikan edessä, mutta niinhän mie olin alusta saakka! 😊

Vastaa

Close Menu
Do NOT follow this link or you will be banned from the site!
Tilaa uutiskirje - saat heti tiedon uusista postauksista!