Jakso 7: Kuninkaat ja kerjäläiset

Jakso 7: Kuninkaat ja kerjäläiset

Päivä 16. Saimme heti aamulla odotettua puupostia: ”Pyörremyrsky on nousemassa ja uudet tuulet puhaltavat” kilpailussa. Heimot siis yhdistyisivät tänään. Meidän oli aika pakata tavarat ja lähteä Kuwagon leiristä. Arvasimme, että kuten aiemmilla Selviytyjät Suomi-kausilla, heimojen yhdistymispäivänä käydään kilpailu, josta tietty määrä kilpailijoita pääsee palkintoillalliselle valitsemaan kuka muista kilpailijoista pudotetaan. Selviytyjien tähän mennessä tärkein päivä ja tärkein kilpailu oli edessä.

Kaikki kilpailijat olivat odottaneet heimojen yhdistymistä kovasti. Kilpailijoille se on yksi tärkeä saavutus kilpailussa: kaikki halusivat päästä heimojen yhdistymiseen saakka ja sitä myötä vähintään tuomaristoon ja valitsemaan lopulta Selviytyjät-voittajan. Mutta ainakaan mie en olisi tyytyväinen paikkaan tuomaristossa, vaan miun tavoite oli paljon pidemmällä. Olin toki iloinen, että olin Selvinnyt siihen saakka, päässyt kokemaan kaksi eri heimoa ja leiriä, ja monen monta erilaista heimokilpailua

Jonkun kilpailijan Selviytyjät-matka päättyisi tänään ja hän joutuisi kotiin viimeisenä putoajana ennen heimojen yhdistymistä. Ja tänään ei tarvittaisi edes heimon enemmistöä pudottamaan joku, vaan vain kolme ääntä. Voittajat saisivat siis tämän päivän kisasta palkinnoksi mukavan illallisen lisäksi todella paljon valtaa.

Mie en ole koskaan pitänyt tästä Selviytyjät Suomessa myös aiemmilla kausilla esiintyneestä käänteestä eli heimojen yhdistymiskilpailusta. Miun mielestä yhdistymispäivänä pitäisi käydä suoraan ensimmäinen yksilökilpailu, jonka voittaja saa koskemattomuusriipuksen. Sen jälkeen yhdistynyt heimo äänestäisi tavalliseen tapaan heimoneuvostossa jonkun pois joukostaan. Tämä suomalainen yhdistymiskilpailu -erikoisuus on suorastaan Selviytyjien hengen vastainen; kolme ääntä kymmenestä riittää pudottamaan jonkun kilpailijan ilman mitään mahdollisuutta taktikoida.

Olimme käyneet suunnitelman Kuwagossa moneen kertaan läpi; meidän kuwagolaisten pitäisi saada kilpailussa kärkipaikat ja enemmistö päätöksentekoon. Pudottaisimme Carabaosta Markuksen, Tainan tai Kasperin, riippuen siitä, kenet Carabao oli äänestänyt edellisiltana pois. Suunnitelma ei ollut miun idea, kuten ei koko Kuwago 6-liittoumakaan, mutta miulla ei ollut mitään sitä vastaan. Miulle sopi mikä tahansa suunnitelma, jos mie ja Sara pääsisimme kummatkin jatkoon.

Mie olin kuitenkin hyvin hermostunut. Mie toivoin kuwagolaisten pitävän lupauksensa ja kiinni Kuwago 6-liittoumasta, mutta en oikeasti luottanut kehenkään muuhun kuin Saraan. Ja tavisten heimossa mie olin ollut äänestyslistan kärjessä jo pelin ensimmäisenä päivänä! Miun piti siis tänään ehdottomasti päästä voittajien porukkaan, että voisin olla varma jatkopaikastani pelissä.

Jakso 7: Kuninkaat ja kerjäläiset

Jäähyväiset Kuwagolle

Kuwagon leirissä ei ollut paljon pakattavaa. Omien reppujen lisäksi taisimme pakata vain tulukset, kampana käytetyn piikikkään simpukan ja Tulenkantajista voitetut kuksat. Olisimme halunneet tuoda myös voittamamme pöydän ja penkit, mutta emme saaneet siihen lupaa. Kaikki leirissä jäljellä oleva ruoka, kuten kuivatut kalat ja kalmarit, päätettiin syödä pois niiden toimesta ketkä näitä herkkuja kykenivät syömään, eikä viety niitä tuliaisiksi ”niille toisille”. Kuivattuja kaloja taisi kuitenkin lopulta tulla mukaan, koska kukaan ei pystynyt syömään niitä kaikkia yhdeltä istumalta 😉

Myöhemmin meille selvisi, että carabaolaiset olivat tuoneet mukanaan uutta leiriä varten mm. viltit, hyttysverkot, loput mausteet ja jopa kookospähkinöitä, eli käytännössä kaiken, mikä Carabaon leiristä irti lähti. Ainakin miulle tuli hiukan syyllinen olo, kun me Kuwagossa olimme ajatelleet vain itseämme. Toisaalta mie en niitä ällötys-mereneläviä syönyt myöskään tällä kertaa eli omatuntoni on puhdas 😉

Aivan kuten Carabaosta lähtiessäni tein, nytkin katsoin vielä viimeisen kerran taakseni kun lähdimme leiristä. Yritin painaa kaiken Kuwagon leiristä mieleeni: pikkuinen, pittoreski laavumme, jossa olin nukkunut niin hyvin. Hiekkaranta, jonka valkoinen hiekka oli ollut jo aamupäivällä niin kuumaa, että olimme joutuneet hyppimään ja juoksemaan sen yli, välillä nauraen ja välillä kiroillen – ja silti nauraen. Oma pieni poukamamme, jossa meri välkehti turkoosin ja sinisen sävyissä. Meri, jonka viileät virtaukset olivat aina nousuveden tullessa aiheuttaneet suurta riemua muuten ihan liian lämpimässä vedessä. Merisiilit, joiden irtonaisia piikkejä olin kerännyt laskuveden aikaan muistoksi rantavedestä. Viidakko, joka alkoi heti leirimme takaa, ja jossa olimme monet kerrat käyneet tärkeitä, salaisia keskusteluja. Leirimme ”keittiö” sekä ruokapöytä ja puupenkit, joilla istuimme kylki kyljessä, kun söimme ja juttelimme kaikesta. Nuotio ja wok-pannu, joiden kanssa Juhani ja Kai yhtenä päivänä melkein polttivat koko leirin. Se tukki jolla me muut istuimme, kun Kai ja Kimmo rakensivat melkein koko laavun uudelleen, vaikka piti vain hiukan kattoa korjailla. Rannan kelopuu, jossa kuivatimme lenkkareita, säilytimme heimolippua ja koskemattomuuspatsasta ja josta se söpö käärme vaani minua ja Saraa… Jopa lapio sekä vessamme liskoineen tuntuivat nyt tärkeiltä muistoilta, joista en halunnut päästää irti.

Samalla muistelin kaikkea yhdessä kokemaamme, kaikkia hirveän rankkoja kisoja ja riemukkaita voittoja ja mietin, että halusin tai en, nyt nämäkin ihmiset olivat ikuisesti osa Selviytyjät-muistojani. Meillä oli ollut hauskaa tässä leirissä ja tällä porukalla. Olin varma, että muistelisin Kuwagon saarta, leiriä ja heimoa aina lämmöllä. Mutta meistä yksikään ei palaisi enää koskaan tälle saarelle eikä Kuwagoa enää olisi tämän päivän jälkeen.

Oli siis hyvin haikeaa lähteä saarelta. Mien olin nauttinut olostani Kuwagossa paljon enemmän kuin Carabaossa. Olin siinä toisessa heimossa vain vajaan viikon ja neljän kilpailun ajan, mutta uuden Kuwagon kanssa olimme olleet yhdessä jo kymmenen päivää ja kokeneet vaikka mitä, kaksinkertaisen määrän heimokilpailujakin. Meillä oli myös ollut menossa hyvä voittoputki heimokilpailuissa ja oli sääli luopua siitäkin.

Kaikki tuttu ja turvallinen oli Kuwagon saarella siinä pienessä leirissämme. Osa miusta oli jotenkin toivonut, että heimot eivät koskaan yhdistyisi, ja jotenkin vain jatkaisimme kisaa omilla saarillamme loputtomiin eikä meidän koskaan tarvitsisi oikeasti alkaa pelaamaan Selviytyjiä. Nyt saatoin tuntea sen luissa ja ytimissä, että peli muuttuisi pian peruuttamattomalla tavalla. Tai oikeastaan ihan kokonaan uusi peli oli alkamassa.

Jakso 7: Kuninkaat ja kerjäläiset

Pahin mahdollinen tapahtuu

Sää oli sinä aamuna sateinen ja mustat pilvet peittivät taivaan kuin pahaa enteillen. Miun tunnelma oli heti aamusta saakka apea, jännittynyt ja alavireinen. Ehkä miun haikeus ja kaihoisuus Kuwagon tarun päättymisestä esti minua löytämästä hyvän kilpailuvireen, en tiedä. Mie vain tiesin jo kilpailuun mennessämme, että tänään ei ole miun päiväni. Ja niinhän siinä kävi: kaikki mikä voi mennä pieleen, meni sinä päivänä miulla pieleen. Miun pelini siihen saakka huonoin kilpailupäivä sattui juuri silloin, kun miun olisi pitänyt pystyä venymään.

Monille Selviytyjät-kilpailijoille tulee kuulemma parin viikon pelin jälkeen jonkinlainen henkinen notkahdus. Toiset pääsevät yli näistä fiiliksistä, ja toiset hiipuvat vähitellen pelistä pois. En tiedä, osaako tuotanto tai Selviytyjät -psykologikaan ennustaa etukäteen, kumpaa tyyppiä kukin kilpailijoista on.

Miulle huono fiilis oli iskenyt jo päivää, paria aiemmin, ja heimojen yhdistymispäivänä mie olin jo aika masentunut. Mie olin kyllä oikeasti nauttinut olostani Kuwagossa koko ajan ja koin tunnelman leirissä olevan hyvä, mutta jääboksikisasta lähtien mie olin ollut aika alavireinen.

Yhdistymiskilpailu

Yhdistymiskilpailu oli kaksiosainen. Viisi kisan parasta pääsisi suoraan uuteen yhdistyneeseen heimoon, grillijuhliin ja päättämään, kuka lopuista viidestä kilpailijasta pudotetaan. Ensimmäiseksi meidän piti sokkona, köyttä näkemättä, irrottaa itsemme ”häpeäpuusta” vapauttamalla kehikkoon pujoteltu köysi ja sen jälkeen heittää köydessä kiinni oleva rengas johonkin koukkusysteemiin. Toisessa vaiheessa oli pulmapeli ja taas jotain köysisotkun selvittelyä.

Yhdistymiskilpailun nähdessäni olin varma, että mie voisin pärjätä tässä kisassa hyvin, koska olin harjoitellut heittolajeja ja pulmapelejä. Mie en ollut harjoitellut kotona kovinkaan paljon köysitemppuja, mutta ei miulla ollut mitään syytä epäillä, ettenkö pystyisi tähänkin kisaan. Vihdoin meillä oli kisa, joka oli muutakin kuin juoksukilpailu tai painonnostoa!

Miulla on aina ollut kovat hermot ja kyky keskittyä suoritukseen hermostumatta. Siihen mennessä mie olin kaikissa Selviytyjät -kilpailuissakin kyennyt olemaan aina tyyni ja rauhallinen, vaikka olin ollut tunteella ja täysillä mukana joka kerta. Mutta tällä kertaa miun kisa päättyi käytännössä ennen kuin ehti alkaakaan, kun jäin jo jumiin kilpailun ensimmäiseen osioon.

Panokset olivat kovemmat kuin aiemmissa kisoissa ja mie murenin paineen alla täysin. Miun hermot pettivät ja mie tein virheitä. Vaikka mie yritin olla rauhallinen, mie hätäilin köyden kanssa. Vedin köyden täydelliseen umpisolmuun enkä yrityksistä huolimatta mitenkään saanut solmua löystymään, vaan vedin köyttä vahingossa koko ajan vain tiukemmalle ja tiukemmalle.

Jakso 7: Kuninkaat ja kerjäläiset

Huono tuuri viimeisteli tämän katastrofin: kesken kisan alkanut rankkasade torpedoi miun loput mahdollisuudet saada solmu auki. Solmu vettyi läpimäräksi eikä köysi liikahtanutkaan enää. Mie olin nolo, kylmissäni (ukkossade Filippiineillä ei tosiaan ollut mitenkään lämmin!) ja pettynyt itseeni. Miun kisa päättyi siis yhteen umpisolmuun enkä päässyt edes yrittämään kisan muita osuuksia. Minua otti niin paljon päähän, että melkein itkin pelkästä kiukusta.

Taktisesti oikea ratkaisu

Kisan päätyttyä mie olin hyvin pettynyt omaan suoritukseeni, koska olin kovasti halunnut pärjätä kisassa, mutta mie olin oikeasti iloinen muiden kuwagolaisten puolesta. Heimomme oli saavuttanut tavoitteensa, neljä viidestä kisan nopeimmasta oli kuwagolaisia: Kai, Viivi, Petra ja Sara. Toisesta heimosta grillijuhliin pääsi vain Nora. Oli harmillista, että vanha nuorisoliittouma pääsisi taas yhteen, mutta uskoin, että kaikki tekisivät taktisesti kaikille parhaan ratkaisun.

Mie olin varma, että jompikumpi hävinneiden joukkoon päätyneistä julkkiksista, eli Taina tai Juhani, pudotettaisiin. Tavisten oli ihan liian aikaista käydä ”omien” kimppuun, kun julkkiksia oli jäljellä pudotettaviksi. Jos tavikset pudottaisivat nyt yhden omistaan, yhdistyneessä heimossa olisi viisi tavista vastaan neljä julkkista. Vanha Selviytyjät –sanontahan kuuluu, että ”6-3 on parempi kuin 5-4”. Mie olin varma, että kaikki kilpailijat olivat laskutaitoisia.

Nyt taviksille oli annettu eteen ikään kuin tyhjä maali: kolmella äänellä, eli pelkästään Viivin, Kain ja Noran äänillä pudotettaisiin vielä yksi julkkiksista pois ja kutistettaisiin julkkisten mahdollinen liittouma – ja määrä tulevassa tuomaristossa – kolmeen henkilöön. Olin varma, että kaikki muutkin ymmärsivät tämän, olivat sitten missä tahansa liittoumassa.

Kun luulit että pahin mahdollinen oli jo tapahtunut..

Yhdistymiskilpailun jälkeen me häviäjät, eli mie, Juhani, Kasperi, Taina ja Inga, jouduimme ensin kerjäämään jatkopaikkaa voittajilta perustelemalla jokainen heille yksitellen, miksi juuri minut pitäisi säästää. Mie olen aiemminkin pitänyt tätä kerjäämiskohtausta hyvin kiusallisena, eikä tämä kerta ollut poikkeus. En oikein tiennyt, mitä miun pitäisi sanoa. ”Kyllä työ tiedätte, mitä teidän pitää tehdä”? ”Pitäkää kiinni sovitusta”? Näin jälkikäteen ajatellen ”älkää olko tyhmiä” olisi saattanut olla tarpeellinen kehotus…

Nyyhkytarinoidemme jälkeen me viisi kisan hävinnyttä matkasimme uudelle saarelle rakentamaan uutta leiripaikkaa tulevalle Buhawi-heimolle. Tunnelma oli surkea ja kaikki olivat masentuneita. Joku meistä viidestä putoaisi pelistä illalla, joten ketään ei kiinnostanut leirin rakentaminen niille, jotka parhaillaan juhlivat ja söivät napansa täyteen jossain trooppisissa grillijuhlissa.

Jakso 7: Kuninkaat ja kerjäläiset
Jakso 7: Kuninkaat ja kerjäläiset

Lähinnä paremman tekemisen puutteessa aloitimme leirin rakennustyöt: etsimme bambuja ja pehkuja laavua varten, haimme kiviä nuotiopaikalle, kaivoimme nuotiopaikan (mie kaivoin), keräsimme polttopuita valmiiksi jne. Tulta ei saatu ajoissa tehtyä, joten emme saaneet ruokaa.

Iltapäivän mittaan miulle alkoi tulla levoton ja jotenkin epäluuloinen olo. Yritin muistuttaa itseäni siitä, ettei miun pudottamiselle ollut mitään järkevää syytä. Ei ollut salaisuus, etteivät Viivi ja Nora pitäneet miusta, mutta olin varma, että ainakin Viivissä oli sen verran taktisen pelurin vikaa, ettei hänkään yrittäisi pudottaa minua vielä. Uskoin myös, että jos Viivi ja Nora kuitenkin saisivat sen ajatuksen päähänsä, Kai estäisi miun pudottamisen.

Kai nimittäin tarvitsi liittolaisia, jotka voisivat suojella häntä jatkossa. Hän oli ehdottomasti suurin fyysinen uhka tulevissa yksilökilpailuissa ja hänet pudotettaisiin heti heimojen yhdistymisen jälkeen, heti kun tilaisuus tulisi. Ehdottomasti tyhmin ratkaisu Kailta olisi äänestää nyt oma liittolaisensa, eli miut pois, kun tästä eteenpäin Kai tarvitsi liittolaisiaan enemmän kuin kukaan muu meistä.

Ainoat neutraalit äänestyskohteet, joiden äänestäminen ei paljastaisi mitään eikä myöskään tuhoaisi mitään liittoumia, olivat Taina tai Inga. Ja näistä kahdesta Taina oli pelissä selvästi suurempi uhka. Kukaan ei suuttuisi verisesti, jos Taina putoaisi, ei edes Taina itse. Ei ollut mitään epäselvyyksiä, kenet piti äänestää pois.

Heimoneuvosto

Miulla oli kuitenkin koko päivän jotenkin pahaenteinen tunne. Ne kilpailun aikana päällämme taivaalla pyörineet mustat ukkospilvet eivät tuntuneet katoavan miun päältä myrskyn jälkeenkään ja mie en saanut karistettua levotonta fiilistäni koko päivän aikana. Taina oli ihan varma putoamisestaan ja sanoi olevansa ihan valmis lähtemään, jos niin kävisi. Taina puhui ikävöivänsä perhettäänkin ja että olisi ihana päästä kotiin. Mutta pimeän tullessa ja heimoneuvoston lähestyessä mie aloin pelkäämään, että jostain syystä putoaja olisinkin mie.

Kaikki me viisi hävinnyttä olimme väsyneitä, nälkäisiä ja alakuloisia ja heimoneuvostossa meitä vastassa oli yltäkylläisyydessä grillijuhlissaan piehtaroineet kuninkaat. He olivat syöneet ja juoneet hyvin, ja ilolienten – ja ilmeisen taivaallisen salaatinkastikkeen – lisäksi monen päähän oli näköjään kihahtanut myös tyytyväisyys ja itseluottamus. Osa viisikosta hihitteli ja naureskeli iloisesti ja kertoili syömistään ruuista ja siitä, miten mukavaa heillä oli. Se tuntui miusta pahalta. Me viisi olimme väsyneitä ja lyötyjä. Olimme syöneet viimeksi aikaisin aamulla ja nyt saimme kuunnella, miten mahansa täyteen ahtaneet kilpakumppanimme ilakoivat. Ja lopulta joku meistä kerjäläisistä joutuisi kotiin.

Jakso 7: Kuninkaat ja kerjäläiset

Heimoneuvosto pidettiin tällä kertaa eri paikassa, pienellä aukiolla. Tunnelma oli vaikuttava, mystinen ja miun fiiliksiini sopien pahaenteinen. Joka puolella oli soihtuja, jotka loivat oranssin hehkun oheen myös runsaasti varjoja ja hämyisiä nurkkia. Mie olin ajatellut siellä tavallisessa heimoneuvostossa, että paikan tunnelma sopi Selviytyjät-jumalille uhraamiseen, mutta tämä vasta olikin uhrilahjoille sopiva seremoniapaikka! Vaikka fiilis meillä oli muuten aika alakuloinen, arvostin kyllä upeata ympäristöä ja tunnelmaa. Täydellisestä tunnelmasta puuttuivat enää alkukantainen rummutus taustalta ja Juuso tanssimassa nuotion ympärillä. Siitä näystä mie olisin saattanut maksaakin!

Jakso 7: Kuninkaat ja kerjäläiset

Viidestä grillijuhlijasta vain yksi, Sara, otti minuun heti katsekontaktin. Kaikki muut välttivät katsomasta minua silmiin. Mie ymmärsin välittömästi, mitä oli tapahtunut ja miun sydämeni särkyi. Mielessäni mie hoin vain: ”mitä te ***** olette menneet tekemään, mitä te olette menneet tekemään?” Miun ei tarvinnut sinällään miettiä hetkeäkään syitä, vaan tiesin heti, että tietyt ihmiset olivat äänestäneet minua vain siksi, että he eivät yksinkertaisesti pitäneet miusta. Vielä pahemmalta tuntui, että jotkut muut olivat tehneet taktisesti surkean ratkaisun äänestäessään minua. Ja peliin jäisi miun sijaan ihmisiä, joille Selviytyjät ei merkinnyt oikeastaan mitään, ja jotka olivat jo valmiita lähtemään kotiin.

Mie en nähnyt mitään järkevää syytä pudottaa minua. Selviytyjät-fani miussa suorastaan raivostui sillä hetkellä, sillä pelissä jokaisen äänestyksen pitäisi olla aina taktinen päätös, ei tunteisiin perustuva. Selviytyjiä ei voiteta tunteilla. Ja nyt mie tuijotin ainakin kolmea selvästi tunteella ratkaisun tehnyttä. Ja kolme ääntähän riitti katastrofiin.

Se on loppu ny

Saran katseessa oli hätää ja sääliä. Miun ajatukset risteilivät ja poukkoilivat, ja mie höristin korviani vasta siinä vaiheessa kun tämä iloinen Viisikko kertoi yksitellen omat perusteensa äänestykselleen. Viivi sanoi äänestäneensä suurinta henkistä uhkaa, mitä ikinä se tarkoittikin. Petra sanoi muistaakseni äänestäneensä kovaa pelaajaa, ja mie ajattelin että heti ok, se olen mie. Kai ja Nora sanoivat kumpikin, että he äänestivät, koska halusivat tunnelman leirissä olevan jatkossa hyvä. Mie ajattelin, että no en se sittenkään ole mie, sillä Kuwagossa ainakin tunnelma oli ollut oikein mukava. Ja Nora oli ollut viimeiset kymmenen päivää eri leirissä, ei hänellä ollut mitään syytä sanoa niin.

Olin muutenkin hämmentynyt. En keksinyt, kuka kilpailijoista olisi muka jotenkin pilannut muiden tunnelman. Kaikki olivat ainakin miun läsnä ollessani olleet kummassakin leirissä ja kaikissa kilpailuissa koko ajan hyvällä tuulella. Kukaan ei ollut kertaakaan riidellyt ja olimme kummassakin leirissä puhuneet paljon siitä, miten hyvin tulimme toimeen. Jos miusta ei pidetty, olisi sen voinut kertoa miulle toisellakin tavalla kuin nolaamalla kaikkien edessä.

Jakso 7: Kuninkaat ja kerjäläiset

Nöyryytys ja ikävä

Mie olin suorastaan musertunut. Heti kun näin nimeni ensimmäisen kerran äänestyslipukkeessa, tiesin putoavani pelistä. Miun suuri haaveeni, Selviytyjissä kilpaileminen, päättyisi tähän.

Kaikki muut paitsi Sara olivat pettäneet miut. Kaiken lisäksi miulle oli jostain syystä valehdeltu koko ajan ja samaan aikaan puhuttu rumasti miun selän takana. Ja sitten miut lopulta haukuttiin tunnelman pilaajaksi ja näin nolattiin kaikkien edessä. Uskomatonta, mutta totta, se kaikki itketti minua jopa enemmän kuin itse pelistä putoaminen.

Kaikki muut kilpailijat siis liittyivät uuteen, yhdistyneeseen Buhawi-heimoon. Mie jouduin seisomaan siinä vieressä, kun muut saivat Juusolta yksitellen huivinsa ja asettuivat sinne neuvoston puolelle yhteiseen heimoon. Pettymyksen ja nöyryytyksen kyyneleet polttivat miun silmissä ja mie nieleskelin itkua koko ajan. Toivoin, että maa nielisi miut. Suunnittelin, että säntään vain jonnekin viidakkoon itkemään.

Mie olin kyllä tavallaan tyytyväinen, että putosin, koska jos kilpakumppaneiden taktinen pelaaminen oli tällä tasolla, mie olin selvästi väärässä porukassa. Ensin Janne ja sitten mie. Tavikset äänestivät omiaan pois, eli niitä, keitä he tarvitsisivat jatkossa edetäkseen pelissä. Niinpä niin.

Jakso 6: Kuwagolta onnistuu kaikki, Carabaolla ei toimi mikään
Mutta ainakin mie olin saanut kokea tämän kaiken, ja kilpailla Selviytyjissä edes pari viikkoa. Ja olihan tämä nyt dramaattisin mahdollinen tapa pudota kisasta, vähemmistöäänillä heimojen yhdistyessä! Mie aloin tuntea myös helpotusta ja annoin jo koti-ikävälle periksi. Mie voisin viimeinkin hengittää syvään ja olla oma itseni. Minua itketti ihan jo senkin vuoksi, että pääsisin pian soittamaan kotiin! Mie tiesin, että viimeistään parin tunnin päästä kuulisin miun miehen äänen. Mie saisin jutella sen ihmisen kanssa, joka ymmärtää minua paremmin kuin kukaan muu ja pitää miusta sellaisena kuin olen. Mie aloin jo miettimään, olisiko miun puhelimessa yhtään akkua jäljellä ja tarvitsinko mie adapterin sen lataamiseen? Millainen verkkovirta Filippiineillä oli käytössä? Mie olin jo henkisesti siis lähtenyt saarelta ja Selviytyjistä, enkä enää jaksanut kiinnostua mistään pelistä, kilpakumppaneistani, Buhawista tai Juusosta. Pitäkää tunkkinne, sillä tämä tyttö lähtee nyt kotiin!
Jakso 7: Kuninkaat ja kerjäläiset
Jakso 7: Kuninkaat ja kerjäläiset
Jakso 7: Kuninkaat ja kerjäläiset

Yllätys!

Kun sitten Juuso ilmoitti dramaattisesta käänteestä, että miulla oli mahdollisuus päästä takaisin peliin, mie en tuntenut minkäänlaista innostusta. Mie meinasin sanoa että minua ei kiinnosta paskaakaan palata tähän porukkaan takaisin, sillä mie haluan nyt kotiin. Olisi varmaan tullut melkoinen selkkaus jos olisin sen tehnyt 😉

Edessä oli kaksintaistelu. Mie ajattelin oikeasti joutuvani johonkin outoon filippiiniläiseen kukkotappeluun tai köydenvetokilpailuun tai vapaaotteluun jotain paikallista voimamiestä vastaan ! 😉 ”Täältä saapuu vastustajasi”, Juuso osoitti pimeään viidakkoon, josta keskelle soihtujen valaisemaa neuvostoa asteli kuin gladiaattori areenalleen konsanaan – kukapas muu kuin Janne! Kuulin, miten kaikki kilpailijat vetivät yhtä aikaa henkeä. Olisin halunnut olla kärpäsenä katossa katselemassa kaikkien ilmeitä yhtä aikaa 😉 Selviytyjissä kannattaa olla hyvin varovainen ketä loukkaa, koska ei tiedä mitä pelissä seuraavaksi tapahtuu, ja kuka palaa takaisin peliin kostamaan..

Janne saapui heimoneuvostoon todella päättäväinen, suorastaan raivoisa taisteluilme kasvoillaan. Hänestä suorastaan huokui kiukku ja kostonhimo, ja mie olin hiukan yllättynyt. Ajattelin, että mahdollisuus päästä takaisin peliin olisi hyvä juttu, mutta sitten tajusin että Janne oli varmaankin kiukkuinen siitä, että hänet oli äänestetty Kuwagon toimesta ulos.

Jos miulla olisi ollut mahdollisuus, mie olisin kertonut Jannelle jo ennen kaksintaistelua, että miulla ei ollut mitään tekemistä hänen pudottamisensa kanssa, mie siis äänestin silloin Markusta. Päätin, että jos häviän kaksintaistelun, kerron Jannelle lähtiessäni, että Kai antoi sen ratkaisevan äänen, joka pudotti hänet. Siinähän sitten selvittelevät välejään..;)

Kaksintaistelu

Mie olin kahden vaiheilla kaksintaistelun alkaessa. Toisaalta koti-ikävä oli tullut hyvin voimakkaana pintaan ja mie halusin jo kotiin. Toisaalta mie olin elämässä miun unelmaa ja sain mahdollisuuden palata peliin. Lisäksi tämä käänne oli huikea, en heti muistanut, olinko koskaan nähnyt ihan samanlaista Selviytyjissä. Me jäisimme Jannen kanssa Selviytyjät-historiaan, kävi kisassa miten tahansa.

Jannen ilmeestä päätellen hän oli hyvin motivoitunut, ja hänellä oli pieni etu kisaan lähtiessä: hän oli tiennyt jo useita päiviä, että edessä olisi jokin kilpailu. Ja lähtiessään saareltaan muutama tunti sitten, hän oli tiennyt, että se kisa käytäisiin nyt. Miulla sen sijaan oli takana surkea päivä, nöyryyttävä kisatappio, leirin rakennusta, ei ruokaa, sydämen särkenyt pudotus kisasta – ja nyt muutaman minuutin varoitusajalla joku hiton kaksintaistelu-pelleily, juuri kun olin hyväksynyt ajatuksen, että kisa oli osaltani ohi, ja alkanut odottamaan kotiin pääsyä.

Jakso 7: Kuninkaat ja kerjäläiset

Onneksi kaksintaistelu vaati vain hiukan aivotyötä eikä ollut mikään fyysinen koitos. Toisaalta miun pää oli ihan jumissa parin viikon saarella olon jälkeen, ja sen päivän ja illan tapahtumat eivät ainakaan auttaneet minua keskittymään.
Miun pää oli pyörällä ja enkä tosiaan ollut yhtään valmiina mihinkään kilpailuun, saati miun pelini siihen saakka tärkeimpään kisaan.

Miun ajatukset pyörivät edelleen äänestyksessä. Minua inhoava nelikko oli äänestänyt miut ulos, ja mie saatoin vain olettaa, että muut buhawilaisista olivat liittoumassa näiden neljän kanssa. Minua ei tainnut kannustaa tässä kisassa kukaan muu kuin Sara. Kaikki muut olivat varmaankin Jannen puolella, paitsi ehkä Kai, joka varmasti toivoi että jollakin ihmeellä me kumpikin Jannen kanssa putoaisimme pelistä 😉

Minua alkoi kiukuttamaan ja itkettämään, että mie olin tässäkin yksin. Mie olin sietänyt koko pelin, tämän päivän ja illankin aikana niin paljon paskaa ilman, että olin murtunut. Ja jos taistelisin nyt tieni takaisin peliin, mie päätyisin porukkaan, joka oli äänestänyt miut jo kertaalleen ulos.

Toisena vaihtoehtona oli lähteä kotiin, jossa minua odottivat ne ihmiset (ja koirat), jotka ymmärsivät minua puolesta sanastakin ja rakastivat minua tällaisena kuin olen, ärsyttävä tai ei. Mitä helvettiä mie oikeastaan edes tein täällä Filippiineillä?

Kun näin, että kaksintaistelun toinen osuus oli värikuutiokisa, Survivorin sekä pulmapelien klassikko, minua alkoi naurattaa. Niinpä tietysti, suorastaan kohtalon ivaa! Juuri kun mie olin melkein valmis luovuttamaan, miun eteen heitetään pulmapeli, jonka mie osasin ratkaista. Mutta mie tiesin myös, että Janne oli kova Selviytyjät-fani, ja oletin, että hänkin osasi ratkaista värikuutiot. Nyt olisi enää kyse siitä, kummalla on parempi matikkapää ja kumpi pystyisi ratkaisemaan nopeammin pelin ensimmäisen osuuden. Ja kuten miun perheeni ja ystäväni tietävät, miulla ei ole matikkapäätä lainkaan.

Jakso 7: Kuninkaat ja kerjäläiset

Kaksintaistelun alkaessa mie en vieläkään tiennyt, halusinko voittaa. Mie laittelin lukuja taululle ja kuuntelin samalla miten Jannella meni. Kuutio-osuuden aloitimme lähes yhtä aikaa. Mie tiesin, että mie voisin ratkaista pelin reilusti alle 30 sekunnissa.

Päätin, että miun oli pakko voittaa, en antaisi luovuttamista ikinä itselleni anteeksi. Mie kiitin mielessäni miestäni avusta ja ladoin kuutiot vauhdilla telineeseen. Toivoin, että mieheni olisi miusta ylpeä sitten kun näkisi tv:stä tämän jakson. Pyysin samalla häneltä mielessäni anteeksi, koska mie en vielä tulisi kotiin. Mie olin taistellut tieni takaisin peliin.

Voiton vaisua riemua

Mie en erityisemmin tuulettanut voittoani. Sen hetken, kun Juuso julisti ”Anu voittaa!” olisi pitänyt olla miulle ikimuistoinen, mutta se oli kaiken tapahtuneen vuoksi kokonaan pilalla. Se harmittaa minua vieläkin.

Miun tuntemukset olivat ristiriitaiset. Sen sijaan, että olisin pystynyt nauttimaan hetkestä, mie katselin vain omia varpaitani. Olin iloinen kaksintaisteluvoitostani, mutta samalla surullinen. Miun liittolaiseni olivat äänestäneet miut pois siksi, että eivät pitäneet miusta. Miut oli saatu kuulostamaan kamalalta ihmiseltä.

Mie en myöskään tiennyt miten voisin enää edetä pelissä. Ja mie olin aidosti surullinen siitä, etten päässytkään vielä kotiin, sillä olin jo ehtinyt antaa ikävälle vallan.

Olin myös pahoillani Jannen puolesta, sillä tiesin myös hänen olevan Selviytyjät-fani ja varmasti halunneen jatkaa pelissä.

Mitä seuraavaksi?

Nuotiolla heimoneuvoston jälkeen käyty keskustelu oli vaivaannuttava. Kellään ei ollut mitään sanottavaa, enkä usko, että kukaan tiesi mitä ajatella pelin saamasta käänteestä – tai minun paluustani peliin. Mie olin pettymyksestä, surusta ja kiukusta jäykkänä ja melkein puhisin ääneen. Mie palaisin heimoon, jossa miusta ei selvästikään pidetty, joten kenenkään oli turha esittää ystävällistä ja kohteliasta. Kenelläkään ei ollut lämpimiä tunteita, joten miksi teeskennellä? Mie en halunnut kertoilla tuntemuksiani voitostani tai millainen miun pelisuoritukseni oli, mie en oikeastaan halunnut edes nähdä heitä enää, vaan halusin vain olla rauhassa, kieriskellä itsesäälissä ja nuolla haavojani yksin.

Jakso 7: Kuninkaat ja kerjäläiset

Harvoin olen tuntenut oloni niin yksinäiseksi kuin siinä nuotiolla yhdeksän muun kilpailijan kanssa istuessani. Minua ei ollut äänestetty ulos siksi, että mie olisin kova peluri ja vastustaja pelissä, vaan siksi, että jotkut eivät pitäneet minusta. Siitä tilanteesta ei ole mitään paluuta Selviytyjissä, mie en millään saisi näitä ihmisiä muuttamaan mieltään. Ja miksi edes pitäisi? En miekään pitänyt heistä, mutta kuten joskus elämässä käy, on siedettävä ihmisiä, joita ei haluaisi sietää. Ainakaan miun ei enää tarvitsisi yrittää miellyttää ketään, kun miusta ei näköjään pidetty nytkään.

Mie mietin luovuttamista. Mie olin jo näyttänyt kaikille, että pystyin tähän, eikä miulla enää ollut mitään todistettavaa. Mutta jos mie lähtisin, antaisin niille ihmisille juuri sen mitä he olivat halunneet. Nyt kun olin saanut yllättäen mahdollisuuden näyttää pitkää nenää kaikille minua äänestäneille, en voinut luovuttaa, en kaiken tämän jälkeen. Mie en ikinä antaisi sitä anteeksi itselleni.

Mie en tiennyt, miten mie voisin edetä pelissä, mutta viimeistään tämä ilta oli osoittanut, että Selviytyjissä voi tapahtua mitä tahansa. Ja kaikesta huolimatta mie olin edelleen pelissä mukana. Siitä ajatuksesta mie pidin nyt kiinni. Vain Selviytyjät-jumalat tiesivät, mitä seuraavaksi tapahtuisi..

Miussa heräsi myös uudenlainen tunne. Vaikka mie aioin jatkossakin pelata Selviytyjissä taktisesti harkittua peliä, enkä tehdä tunteella mitään päätöksiä, mie olin silti vihainen. Ensimmäisen kerran mie otin pelin henkilökohtaisesti. Tavalla tai toisella mie kostaisin tämän.

Saariterveisin,

Jakso 7: Kuninkaat ja kerjäläiset
Jakso 7: Kuninkaat ja kerjäläiset
Jakso 7: Kuninkaat ja kerjäläiset

Vastaa

Close Menu
Tilaa uutiskirje - saat heti tiedon uusista postauksista!