JAKSO 1: Ensimmäiset päivät Selviytyjissä eli mihin mie olenkaan suostunut mukaan..?

JAKSO 1: Ensimmäiset päivät Selviytyjissä eli mihin mie olenkaan suostunut mukaan..?

Kun koripallo iskeytyi lujaa oikean käden sormiini ja nimettömäni taittui ikävästi, mie tiesin heti että tämä on huono juttu. Vamma oli pieni, mutta ajoitus oli surkea, oikeastaan pahin mahdollinen. Miun Selviytyjät-kisani oli yhtäkkiä vaarassa. Miun sormi oli murtunut. Oli maanantai, huhtikuun loppu ja aikaa Filippiineille lähtöön oli enää vain muutama päivä.

Peli alkaa

Toukokuun alku, 2019, jossain Caramoanin saaristossa Filippiineillä. Olin haaveillut tästä hetkestä niin kauan kuin muistin ja yritin painaa kaiken mieleeni. Me kahdeksan tavista seisoimme juontaja-Juuson edessä kuumalla hiekalla pienen trooppisen saaren rannalla. Taivas oli kirkkaan sininen ja lähes pilvetön, aurinko paistoi suoraan päälaelle polttavasti. Rannan hiekka oli vaaleaa, hienojakoista ja sileää ja miun lenkkarit upposivat siihen koko ajan syvemmälle. Mie mietin, että ennen kuin koko kisa ehtii edes alkaa, olen varmasti vajonnut siihen polviani myöten kuin juoksuhiekkaan. Toisaalta ei välttämättä huono käänne, kun paikalta pakeneminen oli ollut mielessä muutenkin. Mutta juuri silloin Juuso jakoi heimoille Selviytyjät-huivit. Tätä hetkeä mie olin odottanut kauan, joten nyt miun ei kannattanut kadota hiekkaan eikä muuallekaan. Viimein himoittu Selviytyjät-huivi oli kädessäni. Se oli väriltään oranssinpunainen kuten sattumalta miun lippiksenikin. Ihailin huivin Selviytyjät Suomi-logoa ja nyt viimeistään Selviytyjät tuntui miusta todelliselta. Se hetki painui miun mieleen ikuisiksi ajoiksi. Vaikka huivi olikin hieno, sen liukas ja hengittämätön kangas ei tuntunut sopivimmalta tähän trooppiseen ilmastoon. Kangas ei myöskään joustanut lainkaan, eivätkä edes hoikimmat kilpailijat saisi venytettyä sitä topiksi tai hameeksi. Perinteinen Selviytyjät-asu jäisi tällä kaudella siis näkemättä. Mutta venyi tai ei, mie olin ainakin saanut oman Selviytyjät-huivini! Ja samalla Selviytyjät Suomen kolmas kausi oli virallisesti alkanut

Meidän heimomme nimi oli Carabao, vesipuhveli. Sain välittömästi mielikuvan vahvasta, voimakkaasta puhvelista, joka väsymättä ja periksi antamatta työntää mutaisella pellolla raskasta rauta-auraa. Upea, voimakas eläin. Toisaalta sain samaan aikaan myös mieleeni toisen kuvan, nimittäin kuvan laiskoista vedessä makoilevista, märehtivistä vesipuhveleista, joita olin nähnyt paikallisissa kylissä tulomatkallamme. Ollako laiska lehmä vai jykevä härkä, siinäpä pulma 😉

JAKSO 1: Ensimmäiset päivät Selviytyjissä eli mihin mie olenkaan suostunut mukaan..?

Ensimmäinen palkintokilpailu: ”Heimosota”

Ensimmäiseen palkintokilpailuun lähdettiin käytännössä siltä seisomalta. Kisa näytti todella rankalta. Minua jännitti ihan hirveästi. Edessä oli pitkä rata raskaitakin tehtäviä, oli uimista, melomista, arkun nostamista ja kantamista jne. Tämän kauden ensimmäinen kilpailu ei todellakaan ollut helppo!

Meidän vastasyntynyt Carabao-heimomme otti pelitaktiikan suunnittelun vakavasti. Kyselimme tarkkaan jokaisen vahvuudet ja heikkoudet, ja jokainen sai ilmoittautua haluamiinsa tehtäviin. Jokainen sai sanoa, jos jollain osa-alueella voisi tulla vaikeuksia, ja heimona yritimme keksiä niihin ratkaisut. Esimerkiksi mie sanoin heti, etten ole vahva uimari. Sovimme, ettei ketään jätetä uintiosuudella porukasta, vaan joku paremmista uimareista jäisi heikompien tueksi. Oli selvää, ettei kisa muutenkaan ratkeaisi uintiosuudelle, joten sovimme, että aloitamme kisan kaikin puolin rauhallisesti.

Kun Juuso hihkaisi ”kilpailu alkaa….NYT!”, kaikki rauhallisuus ja rentous olivat tiessään. Syöksyimme täysillä veteen, mie tietysti hännän huippuna, koska onnistuin olemaan hitain juoksija jo noin 20 metrin matkallakin. No ei sinne veteen ollut lopulta mikään tulipalokiire, sen verran hitaasti uiminen edistyi kummallakin joukkueella.

Uintimatka oli pitkä ja aallokko kova siihen nähden miten huono uimari – ja huonokuntoinen  – mie olin (mie olen omasta mielestäni ihan kohtalainen uimari uima-altaassa, mutta näemmä en niinkään valtameressä). Mie olin ennen reissua käynyt opettelemassa vapaauintitekniikkaa uimaopettajan avulla, mutta kisassa vastaopeteltu tekniikkani unohtui hetkessä ja uintini alkoi muistuttamaan enemmänkin kauhomisen, pärskimisen ja hukkumisen koomiselta yhdistelmältä. Minua ei kylläkään naurattanut yhtään. Olin varma, että Carabao häviäisi kisan heti aloitusosuudella sen takia että mie en jaksaisi uida loppuun saakka. Hitto että harmitti! Onneksi heimo piti kiinni suunnitelmasta ja Kai pysyi meidän heikompien apuna, niin miultakaan ei usko loppunut kesken.

Kimmo oli neuvonut meille etukäteen oikeaa melontatekniikkaa, ja lautan melominen rantaan sujui todella hyvin. Koko heimo huusi yhdessä tahtia. Kannustimme toisiamme ja pysyimme hyvässä vauhdissa. Vielä tässä vaiheessa miulla tuntui riittävän ihan loputtomasti virtaa. Olen yleensäkin hyvin kilpailuhenkinen ja tuossa hetkessä oli mukana vielä ylimääräistä panosta. Mie osallistuin oikeaan heimokilpailuun Selviytyjissä ja toteutin omaa unelmaani! Uintiosuuden väsymys oli kaikonnut niin kropasta kuin mielestäkin.

Koripallon lisäksi mie olin harjoitellut erilaisia heittolajeja ennen Selviytyjiin lähtemistä. En ollut kisassa paras hiekkapussien heittäjä, mutta koska miulla oli taustalla paljon harjoittelua, mie olin yllättäen itsevarma ja rauhallinen. Mie luotin itseeni tällä kisaosuudella huomattavasti enemmän kuin uintiosuudella. Ja onneksi miun ei tarvinnut heittää koripalloa! 😉

Inga-paran epäonnesta tuli koko Carabaon joukkueen piina, kun hän ei meinannut millään saada viimeistä kahta pussiaan koriin. 

Juuso toitotti taustalla, että tähänkö Carabaon kisa kaatuu? Se tuntui aika kolkolta. Inga yritti uudestaan ja uudestaan saada pusseja koriin ja aika tuntui matelevan. Huusimme Ingalle kannustusta äänemme käheiksi.

Aurinko porotti, hiki valui ja sekoittui pöllyävään kuivaan hiekkaan. Kuwago-heimo pääsi rinnalle ja meni ohi. Kun vilkaisin vastustajia, he olivat jo melkein kiivenneet kaikki seinänkin yli ja kantoivat jo viimeisen tehtävän eli palapelin paloja. Tulimme kaikki koko ajan hermostuneemmiksi ja hermostuneemmiksi. Onneksi Inga oli se, jonka hermot kestivät nyt parhaiten ja hän sai lopulta kaikki pussit koriin.

Seinän yli kiipeäminen vaati koko joukkueen yhteistyötä ja Carabao näytti olevansa siinä parhaimmillaan. Mie taisin polkea Kai-paran olkapäätä oikein huolella ja lopulta hän joutui työntämään vielä kädellä minua takapuolestakin. Oli se yksi tapa tutustua joukkuetovereihin läheisemmin 😉

Otimme Kuwagon etumatkan kiinni palapelin kokoamisessa. Työskentelymme saattoi näyttää kaoottiselta, mutta kummallisella tavalla se toimi. Muistan, miten sydämeni hakkasi rinnassani lujaa, kun meillä oli paloja enää muutama jäljellä. Voiko olla niin, että me, pienet tavikset, olimme juuri ottamassa tämän Selviytyjät-kauden ensimmäisen kisan voiton?

”Carabao voittaa!!!” Juuson voitonjulistus kaikui miun mielessäni pitkään saarella. En muista kokeneeni koskaan sellaista riemua. Carabaon voitto ensimmäisessä palkintokisassa on liioittelematta yksi miun elämäni upeimmista hetkistä. Mitä ikinä jatkossa tapahtuisikin, miulla olisi aina tämä hetki.

Voitetut hyödykkeet, kuten viltit ja tulukset, olisivat varmasti tärkeitä jatkossa, mutta miulle voiton henkinen puoli oli paljon tärkeämpi. Kun haimme palkintomme, en tuntenut yhtään kipua miun murtuneessa sormessani.

Carabaon leirielämä alkaa

Matkasimme kisan jälkeen ensimmäistä kertaa saarellemme. Meidän sievä rantamme sijaitsi saaren poukamassa. Ranta rajautui kummallakin puolella kivikkoiseen niemeen. Toisessa päässä poukamaa oli pieni joki, joka laskuveden aikaan muuttui puroksi.

Meillä oli kapea hiekkaranta ja matala ranta. Heti ensimmäisenä päivänä selvisi, että iltapäivän laskuvesi sai veden vetäytymään lähes poukaman suulle saakka eli vesiraja vetäytyi toistasataa metriä. Uiminen onnistui siis joko vasta myöhään iltapäivällä nousuveden noustessa tai aamulla. Mutta ranta oli kuitenkin hiekkapohjainen ja siinä oli mukava uida.

Leirille löytyi sopiva pieni aukio viidakon puolelta. Rantapenkereellä oli puiden varjossa sopiva suuri puu, joka toimi leirin merkkinä. Puuhun pystyi ripustamaan vaatteita kuivumaan ja oli siinä sopiva paikka vaikkapa koskemattomuuspatsaalle, jos sellainen voitettaisiin. Pystytimme heimolipun puun viereen ikään kuin leirin sisäänkäynnin merkiksi. Leiriaukion takana oli korkeita palmupuita ja hiukan viidakkoa ja kaukana sivuilla kummallakin puolella mangrovemetsikköä.

Nyt on enää vaikea muistaa miltä leiripaikka näytti silloin koskemattomana, mutta jotenkin nuotiopaikka ja laavun paikka puiden varjosta löytyivät luontevasti. Kaikki kihisivät innosta päästä tekemään jotain. Me olimme heimo ja meidän piti yrittää selvitä saarella nyt omin neuvoinemme.

Ancient mexican symbols vector illustration. Mayan culture indian symbols with totem patterns. Animal turtle and snake, fish and colorful totem

Olin Selviytyjät-fanina varma, että heimon varustearkkuun oli piilotettu jokin vihje koskemattomuusamuletista tai jostain edusta pelissä. Innokkaana menin ensimmäisten joukossa penkomaan arkkua. Siellä oli kaikenlaisia varusteita, kuten wok-pannu, kattila, kirves, lapio, viidakkoveitsi, ruokatarvikkeita jne. Ja annas olla, arkun pohjalla todella oli pieni nahkainen käärö! Sydämeni hyppäsi kurkkuun, mie olin ollut oikeassa!

Ikävä kyllä Janne näki käärön miun kanssa yhtä aikaa. Mie sieppasin käärön sieltä arkun pohjalta ja koska miulla ei ollut shortseissani taskuja (Selviytyjiin ei näköjään kannata lähteä taskuttomilla shortseilla!), livautin käärön Jannelle. Ilmeisesti Kimmokin näki tämän ovelan muuvini.

Olin kuitenkin iloinen, koska olin varma, että olimme löytäneet merkittävän edun pelissä jo ensimmäisenä kisapäivänä. Minua hiukan harmitti, että miun piti jakaa tämä löytö Jannen ja mahdollisesti Kimmon kanssa. Kuitenkin jo pelkästään tieto siitä, kenellä vihje tai amuletti on, on Selviytyjissä kultaakin kalliimpi ase. Eli ihan sama vaikka amuletti ei miulle päätyisi.

Heti kun silmä vältti, hipsimme pusikkoon Jannen kanssa. Jännitti ihan hirveästi kun Janne avasi käärön! Olin varma, että pian saisimme lukea amulettivihjeen ja katselin jo ympärilleni, että mistä suunnasta sitten lähtisimme sitä etsimään .. kunnes kääröstä paljastui siimaa ja ongenkoukku. Ei vihjettä, vaan kalastusvälineet.

Tyrmistykseni oli täydellinen kun koukku vielä tarttui saman tien sormeeni.

Sovimme Jannen kanssa, että tästä ei sitten kerrota kellekään. Mie ainakin tarkoitin, että koko episodi oli niin nolo, että mieluummin leikin ettei sitä tapahtunut. Lannistuneena laahustin takaisin leiriin ja lykkäsin kovan onnen käärön takaisin arkkuun. Taisi siihen ongenkoukkuun jäädä miun sormesta nahkaa kuin tappion merkiksi, mutta ehkä joku kala tarttuisi siihen paremmin, kun syöttikin oli nyt valmiina.

Olin pettynyt ja nolona. Mie olin onnistunut asettamaan itseni heti vaaraan, koska seikkailumme ei ollut mennyt muilta huomaamatta. Tämä oli pahin mahdollinen alku miun pelilleni.

Toisen kisapäivän aamu saarella

Toisen päivän aamu Carabaossa valkeni aikaisin. Aurinko nousi saarella arviolta 05 aikoihin ja melkein koko heimo heräsi samaan aikaan.

Miun mielestä aamu ei voinut koittaa liian aikaisin, sillä nukuin ensimmäisen yön kammottavan huonosti. Mie en ollut tottunut menemään nukkumaan heti Kauniiden ja Rohkeiden loputtua, nukkumaan 10-12 tuntia putkeen ja heräämään ennen sian pieremää heti auringon noustessa. Ensimmäisenä yönä mielessä pyöri lisäksi kaikki päivän jännittävät tapahtumat. Meren aaltojen jatkuva kohina oli outo tuutulaulu ja toisella korvalla kuuntelin koko yön säpsähdellen kaikkia rapsahduksia ja viidakon ääniä. Viidakko on yllättävän äänekäs paikka öisin!

Aamulla pääsin myös tutustumaan ensimmäiseen epämiellyttävään, mutta tavalliseen trooppiseen vaivaan, joka kuulemma vaivasi alussa myös muutamaa muuta kilpailijaa. Mie olin saanut inhottavan hiki-ihottuman (heat rash). Miun koko yläkroppa oli täynnä pientä punaista, pistelevää ja kirvelevää näppyä. Ikävä kyllä seuraavina kahtena päivänä hikoilu, ihottuma, merivesi ja pyyhkeen puute vain pahensivat ihottumaa kortisonivoiteesta huolimatta. Eniten olisin tarvinnut tavallista makean veden suihkua ja pyyhettä – ja ehkä myös Suomen talvea. Ainoat toimivat ihottuman hoidot saarella olivat kevyempi vaatetus nukkuessa, niin että sain minimoitua yöhikoilun määrän, sekä toisena yönä leiriin iskenyt ukkosmyrsky, jonka yhteydessä pääsin luonnon järjestämään sadevesisuihkuun.

Mie olin kuitenkin ihottumasta huolimatta heti herättyäni innoissani, koska tämä oli ensimmäinen oikea aamu Selviytyjät-saarella. Sytytimme tulen ja keitimme riisiä odottavan tunnelman vallitessa. Edessä oli ensimmäinen koskemattomuuskisa.

Ensimmäinen koskemattomuuskilpailu ”Vuoren valloitus” (tai kuten mie sen nimesin: Seinä suoraan helevetistä)

Yllättäen kisa ei jännittänyt minua yhtään etukäteen. Tuntui siltä, että meillä oli hyvä mahdollisuus voittaa tänään, voitimmehan me eilenkin. Minua ei pelottanut enää. Olin valtavan innoissani, koska nyt pääsisin ensimmäisen kerran ”oikeaan” Selviytyjät-koskemattomuuskisaan, tämä oli siis unelmieni täyttymys! Millainenhan se koskemattomuuspatsas olisi? Miljoona iloista ajatusta oli mielessäni.

Kunnes näin Seinän. Hymyni hyytyi. Tunsin, miten kalpenin kauhusta kaiken aurinkorasvan ja lian alla.

Seinä oli pelottavinta mitä olen koskaan nähnyt. Kolmikerroksinen kallioseinämää vasten rakennettu jättimäinen rakennelma oli järkyttävän korkea eikä ylös näyttänyt olevan oikeita portaita. Oliko meidän tarkoitus kiivetä tuonne? Myös minun? Miun tuonne ylös saakka saamiseen tarvittaisiin pieni tai keskisuuri nosturi! Sen lisäksi mie pelkään kuollakseni korkeita paikkoja eli en todellakaan kiipeäisi mihinkään keittiöjakkaraa korkeammalle. (Enkä mie millään edes pystyisi puristamaan köyttä, kun yksi sormistani ei mennyt edes kokonaan koukkuun.)

Carabao lähti kisaan hyvän suunnitelman turvin. Mietimme jälleen etukäteen tarkkaan roolituksen, ja mie sain onnekseni jäädä alatasanteelle vastaanottamaan palapelin paloja, eikä miun tarvinnut yrittää kiivetä seinälle.

Kuten ensimmäisessäkin kisassa, Carabao aloitti kisan hyvin. Muta roiskui ryömimisosuudella ja vauhti oli hurja, myös miulla. Taktisesti teimme heti alussa jälleen hyviä ratkaisuja, esim. Kai jätettiin pisimpänä ja vahvimpana viimeiseksi kiipeämään, jolloin hän pystyi ensin auttamaan muita, ja sen jälkeen Kai pääsi yksin köyttä pitkin ylös.

Carabao oli jälleen kisan alussa rauhallinen, mutta tehokas. Pääsimme tässäkin kisassa ensin hyvään johtoon, kunnes Kuwago tuli taas rinnalle. Jälleen kisan ratkaisu jäi palapeliosuudelle. Jo toisen kerran kykenimme kuitenkin puristamaan voiton. Ainakaan mie en tainnut missään vaiheessa oikeasti uskoa etukäteen meidän voittoomme. Voiton jälkeen tunnelma oli yhtä aikaa riehakas ja ällistynyt.

Nora voi todella huonosti heti kisan jälkeen, ja voittomme riehakas tunnelma hiipui hiukan koska olimme aika huolissamme hänestä. Emme kai me menettäisi yhtä heimomme jäsentä näin, kun juuri olimme säästyneet kisavoiton myötä heimoneuvostolta?

Onneksi Nora saatiin takaisin jaloilleen ja viimein Carabao pääsi ensimmäistä kertaa koskettamaan koko Selviytyjät-kisan tärkeintä esinettä, koskemattomuuspatsasta.

Nimesimme kaljun patsasherran heti Sedäksi (muitakin lempinimiä oli kyllä vaihtelevasti käytössä). Setä oli nyt hetken aikaa meidän. Me emme joutuisi ensimmäiseen heimoneuvostoon ja saisimme olla saarella ainakin vielä seuraavat kaksi päivää. Kuwago saisi korkata sen puolen Selviytyjistä ensin ja me voisimme vielä leikkiä onnellista perhettä paratiisissa.

Leirissä löysimme Sedälle sopivan lepopaikan rantapenkereen suuresta puusta. Patsas sopi siihen mukavasti kyljelleen katselemaan rantaa ja turkoosia merta. Setä oli tullut kotiin! Meidän onnellisuudellamme ei tuntunut olevan mitään rajaa. Ihan sama mitä kukakin oli juonitellut siihen mennessä, niitä suunnitelmia ei tarvinnut lähteä vielä toteuttamaan. Ja mie olin onnellinen koska tunsin väistäneeni ensimmäisen luodin…

Juonittelu alkaa

Tunnelma Carabaossa oli ensimmäisinä päivinä aika rento. Tuntui, että tulimme toimeen todella hyvin ja olimme jo valmiiksi samalla aaltopituudella. Moneen kertaan ihmettelimme, miten me kahdeksan sovimme niin hyvin yhteen.

Liittoumia muodostettiin kuitenkin jo heti alussa, ensimmäisinä kahtena päivänä jopa, ja olin varma, että heimossamme lähes kaikki olivat kovia pelureita. Jotkut sanoivat, etteivät olleet seuranneet Selviytyjiä aiemmin, mutta ainoastaan Ingan kohdalla uskoin siihen. Inga eristäytyi hiukan muista eikä tuntunut olevan kovin kiinnostunut pelaamaan.

Huolimatta Carabaon hyvästä yhteishengestä, näkyi yllättävän hyvin ketkä tulivat parhaiten toimeen keskenään. Nora, Viivi ja Kasperi vaikuttivat läheisiltä ja Kai tuntui sopivan heidän porukkaansa hyvin. Kimmo viihtyi Jannen ja Kain seurassa ja oikeastaan mie olin ainoa, joka ei sopinut joukkoon.

Mie tiesin, että olin vaarassa, mutta todellisuudessa ensimmäisten päivien aikana kaikkien heimolaisten nimet nousivat puheissa esiin. En kokenut, että mie olin erityisen jahdin kohteena, koska peli tuntui käynnistyneen niin, ettei kukaan oikein tainnut tietää, ketkä olivat oikeasti liittoumassa keskenään. Jos olisimme joutuneet heimoneuvostoon ensimmäiseksi, olisi äänestyksestä todennäköisesti tullut melkoinen hässäkkä.

Nuotio-liittouma vai Sukupolvien välinen kuilu?

Kasperi ehdotti miulle ja Noralle liittoumaa heti ensimmäisenä päivänä. Kasperi oli kuitenkin hyvin epävarma kaikesta, enkä oikein tiennyt halusiko hän pelata vai ei. Nora taas puhui lähinnä siitä, että häntä ahdisti ajatuskin joutua äänestämään ketään pois eikä hän halunnut pelata. Lisäksi he kaksi tuntuivat olevan Viivin kanssa todella läheisiä.

Viivi taas ei oikeastaan puhunut miulle lainkaan ja Janne taas vastaili välttelevästi aina kun hänelle yritti puhua pelistä. Kain kanssa en halunnut liittoumaan, sillä hän oli Viivin kanssa varma äänestyskohde viimeistään heimojen yhdistymisessä. Ja tuskin Kai haluaisi miun kanssa liittoumaan muutenkaan.

JAKSO 1: Ensimmäiset päivät Selviytyjissä eli mihin mie olenkaan suostunut mukaan..?

Miulla ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin saada Kimmo ja Inga miun puolelle ja sen jälkeen yrittää sitten kehitellä jotain. Mie en keksinyt oikein muuta taktiikkaa, kuin korostaa heille (aika pitkälti keksittyä) sukupolvien välistä kuilua leirissä: nuoriso ja keski-ikäiset.

Mie yritin saada Ingan ja Kimmon ymmärtämään, että miun kanssa he voisivat edetä kisassa, nuorison kanssa eivät. Sitä paitsi se oli miun nähdäkseni totta. Viivi, Nora, Kasperi ja Kai eivät äänestäisi ainakaan heti toisiaan pois, vaan jonkun meistä muista.

Mie en oikeastaan ollut keksinyt tätä heimon kahtiajaottelua omasta päästäni, vaan tietynlainen jako oli iän puolesta olemassa jo valmiiksi. Mie vain käytin sitä hyväkseni koska miulla ei ollut muutakaan. Mie ryhdyin jopa käyttämään Viivistä ja Kaista nimitystä ”superjunnut” toivoen että kaikki pitäisivät heitä suurempina uhkina pelissä kuin esimerkiksi minua. (Superjunnut-nimitystä ei ole tarkoitettu mitenkään ilkeäksi, se on kohteliaisuus!)

Miun tahalliset ”pahat” puheeni nuorison laiskuudesta levisivät nuorisonkin korviin, mutta se ei haitannut minua. Päinvastoin. Miulla ei ollut muutenkaan mitään liittoumaa Viivin kanssa ja hänen ja Noran ärtymys ja turhautuminen päätyisivät lopulta Ingan ja Kimmon korviin. Ehkä nämä kaksi sitten ymmärtäisivät, että halusivat tai eivät, he kuuluivat miun kanssani keski-ikäisten porukkaan. Ja jos miut äänestettäisiin ulos, heillä kahdella ei enää olisi mitään toivoa pysyä pelissä.

Miun ainut toivoni oli että Carabao voittaisi kisoja niin pitkään, että mie onnistuisin sulautumaan osaksi heimoa paremmin enkä olisi niin ulkopuolinen. Tai että mie pystyisin vakuuttamaan riittävän määrän heimolaisiani siitä, että miut kannatti pitää pelissä vielä mukana. Ja mukana mie halusin pysyä, enemmän kuin mitään.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Siitä kerron ensi kerralla…

Saariterveisin,

Prologi

P.s. Tarkkasilmäiset katsojat saattoivat huomata, että miun t-paita vaihtui toisena kisapäivänä pinkistä siniseksi. Pinkki paitani teki kuulemma häiriöitä kameran kuvaan. Vain yksi t-paita tai toppi oli sallittu kilpailijoille, joten miun pelipaita meni vaihtoon. Näin sain sitten vahingossa oman lempipaitani päälleni. Toiko se miulle onnea pelissä, se jää nähtäväksi … 😉

JAKSO 1: Ensimmäiset päivät Selviytyjissä eli mihin mie olenkaan suostunut mukaan..?
Tulossa tällä viikolla:, Extra-postauksia, mm., millaista leirissä oli,, mitä saarella syötiin,, minkälainen oli kolmantena yönä leiriin iskenyt ukkosmyrsky, …ja kuka on Valto?
JAKSO 1: Ensimmäiset päivät Selviytyjissä eli mihin mie olenkaan suostunut mukaan..?

Vastaa

Close Menu
Tilaa uutiskirje - saat heti tiedon uusista postauksista!