Alku ja loppu

Alku ja loppu

Blogi-Extra:

Palataan hetkeksi ajassa ja paikassa taaksepäin toukokuun alkuun, sinne Caramoanin saaristoon, kuumaan auringonpaisteeseen kuivalle hiekkarannalle, juontaja – Juuson eteen. Mie muistan kirkkaasti niistä pelin ensihetkistä joka ikisen tunteen ja ajatuksen. Pääosin mie olin toki vain hikinen ja kauhuissani, mutta mie olin myös innoissani. Mie en tiennyt yhtään mitä kaikkea seuraisi ja millainen uskomaton kokemus tästä kaikesta tulisi ja se oli varmaan hyvä juttu. Olisin nimittäin oikeasti uinut sieltä kotiin, jos olisin tiennyt, mihin kaikkeen vielä joutuisin! 😉 Miulla oli kuitenkin siinä hiekassa seistessä tunne, että elämäni suurin seikkailu oli alkamassa. Mie muistan, miten miun sydän hakkasi, kun katselimme vastustajaheimon kiipeävän veneestä rannalle ja kävelevän viereemme. He olivat julkkiksia, ja me olimme jostain syystä varmoja, että häviäisimme heille kaikki kilpailut, sillä me olimme vain taviksia.

En tiedä ajattelivatko tuottajat, että tämän kauden storyline olisi tämä tavikset vastaan julkkikset -asetelma, mutta se vaihe kesti tasan sen ensimmäiset kuusi päivää. Heimojen sekoittuessa olimme jo kaikki karaistuneet viidakossa, paistuneet auringossa ja marinoituneet merivedessä, ja meistä oli kaikista tullut vain Selviytyjät – kilpailijoita. En tarkoita vähätellä meitä, päinvastoin, meistä oli pikku hiljaa tulossa kovia tyyppejä, seikkailijoita, selviytyjiä ja pelureita. Tarkoitan, että kaikkien roolit olivat ensimmäisen viikon jälkeen jo karisseet ja me olimme yhtä porukkaa. Alkuasetelmasta huolimatta taviksista ja julkkikista tuli muutamassa päivässä ihan samanlaisia pelaajia ja kilpailijoita. Selviytyjät on sillä tavalla raadollinen peli 😉

Jo silloin saarella pelin aikana sekä pelin jälkeen resortissa ja tuomarina heimoneuvostossa olen arvostanut ja ihaillut kilpakumppaneitani. Jakso jaksolta tv -syksyn aikana miun kunnioitus kanssakilpailijoitani kohtaan on vain kohonnut, sillä nyt mie olen nähnyt katsojan silmin, miten rankkaa meillä kaikilla oikeasti oli. Pelissä ollessani mie toki tunsin sen kaiken, joskus luissa ja ytimissänikin, mutta siellä oli parempi olla miettimättä asiaa sen enempää. Näin jälkikäteen mietin kyllä, ettei esim. siinä Domino – kisassa ollut mitään järkeä, huhkittiin melkein puolitoista tuntia yli 40 asteen lämpötilassa kantaen 200kg painavia seiniä – ja ilman juomataukoja. Tai kun mie kökötin trooppisella hiekkarannalla puoli tuntia jossain laatikossa jäissä hypotermisenä ja palkinnoksi saatiin korillinen hedelmiä. Siis banaaneja, joita meillä oli leirissä riittämiin muutenkin! Kuulostaa nyt vähän hölmöjen hommalta, mutta siellä pelissä se kaikki tuntui ihan järkevältä. Ja onhan siitä seurannut hyvää tv-viihdettä 😉

Mie nostan hattua kaikille, jotka ovat Selviytyjissä kilpailleet ja tulevat vielä kilpailemaan. Vaatii todella paljon rohkeutta, sitkeyttä ja omanlaistaan hulluutta ryhtyä tuohon, heittäytyä mukaan tuntemattomaan, ja alttiiksi kritiikille ja arvostelulle. Mie olen suorastaan ylpeä meistä kaikista, enkä ainoastaan kisasuoritusten ja saarella selviytymisen vuoksi, vaan siksi, että meistä kaikista, myös taviksista, kuoriutui hyviä esiintyjiä ja tyylikkäitä Selviytyjät – formaatin edustajia.

Eräs yhdysvaltalainen kilpailija on sanonut, että Selviytyjissä kilpaileminen tuo ohjelman fanille kokonaan uuden perspektiivin. Kilpailun jälkeen katsoo ihan eri tavalla seuraavia kausia (tai vanhoja kausia, jos on niin höpsö, että niitä jostain syystä edelleen katsoo uudestaan ja uudestaan, krhöm…), ja Selviytyjät – ajanlasku jakautuu aikaan eok. ja jok. (ennen omaa kautta ja jälkeen oman kauden). Mie tunnen nyt haikeutta katsoessani vanhoja kausia, ja erityisesti niitä, jotka on kuvattu Caramoanilla. Mie tunnistan kisapaikkoja ja saaria, tiedän ihmisiä, jotka huhkivat siellä kameroiden takana, tunnen auringon lämmön iholla ja selkään kaivautuvat laavun bambut, mie haistan aurinkorasvan, hyttysmyrkyn, mereltä ja kostealta haisevat vaatteet jne. Jos suljen silmäni, mie pystyn palaamaan mihin tahansa hetkeen siellä, niin voimakkaat ja täydelliset ne muistikuvat ovat.

Mie katson Selviytyjiä nykyisin eri silmin, sillä tiedän nyt, miltä tuntuu olla siellä itse, ja miten rankkaa kilpailijoilla on ja miten vaikea peli Selviytyjät oikeasti on. Toisaalta mie tiedän nyt myös, miten älyttömän hauskaa ja jännittävää siellä on! Se ei ole kaikkien juttu, mutta niille, jotka ovat haaveilleet siitä kauan, Selviytyjät on kaikkea sitä, mitä saattaa kuvitella, ja vähän enemmänkin. Se oli suuri seikkailu, jota mie en vaihtaisi pois mistään hinnasta, edes 30 000 eurosta 😉

Me 16 kilpailijaa jaoimme ainutlaatuisen ja ainutkertaisen kokemuksen. Vain me tiedämme, millaista meillä siellä oikeasti oli. Meillä on nyt oma Selviytyjät – salaseuramme, vain salainen kädenpuristus puuttuu 😉 En tiedä miltä miusta tulee tuntumaan, jos uusi kausi tehdään. Olenko käärmeissäni, että jälleen uusi porukka saa kokea sen kaiken vai vain iloinen siitä, että jälleen saamme uusia Selviytyjät -alumneja? Varmasti mie olen ainakin hiukan mustasukkainen. Jotkut uudet kilpailijat tekevät ehkä leirin sinne missä me olimme, Carabaoon, Kuwagoon tai Buhawiin. Heimojen nimet vaihtuvat, mutta Caramoanin maisemat ovat samat. Meidän Juusomme kuulusteleekin sitten uusia kilpailijoita heimoneuvostossa. Meille niin tutuissa puskissa ryskäävät uudet kilpailijat, jotka kokevat kaikki samat jutut kuin mekin, mutta ihan omalla tavallaan. Ja heille muodostuu oma salaseuransa. Me aiemmat Selviytyjät uskomme tietävämme, miltä heistä sitten tuntuu. Oikeasti voimme vain haikeina katsella tv:stä heidän taivaltaan ja yrittää kuvitella, millaista heillä siellä oikeasti oli.

Pelit ja leikit

Pelin loppupuolella kaikki me kilpailijat olimme tottuneita kameroihin, saarielämään, kuvauksiin ja Juusoon. Kaikki mikä aluksi oli ollut pelottavaa, jännittävää ja vierasta, oli jo tavallista ja tuttua. En muista jännittäneeni kisoja pelin loppupuolella kovinkaan paljoa, enkä muista enää hämmästelleeni mitään vimpaimia, millä piti seistä, pyöriä tai tasapainotella, tai esineitä, mitä piti nostaa, kantaa, heittää, työntää tai vetää. Yhtään köyttä ja solmua mie en kyllä elämässäni enää halua nähdä, mutta palapeleistä tykkään edelleen 😉

Muistan, miten yhtäkkiä päivänä 26, eli miun viimeisenä pelipäivänäni, mie kiinnitin huomiota siihen, miten eriskummallisissa oloissa mie olin viettänyt melkein kuukauden. Me saavuimme kisapaikalle, joka oli samantyyppinen kuin se alkupelin Domino – kisapaikka, jonkinlainen pienehkö notkelma, joka oli täynnä ihmisiä, kameroita, telttoja ja katoksia, erilaisia kulkuneuvoja, rakennustarvikkeita ja varusteita. Näytti, että tuotantoa oli paikalla avustajineen monta kymmentä henkeä, ja koko kuvauspaikka suorastaan kuhisi ihmisiä ja kiirettä. Joku, varmaankin taas set director Tjapko, huusi ”quiet please, contestants on set!”, hiljaisuus laskeutui kuvauspaikalle ja myö kuusi marssittiin Juuson eteen väistellen samalla johtoja, mikrofoneja ja puomeja.

Ehkä miulla oli jonkinlainen etiäinen illalla koittavasta pelistä putoamisestani, kun mie yhtäkkiä näin kuvauspaikan hyörinän kuin ensimmäistä kertaa. Silloin 25 päivää aiemmin, pelin ensimmäisenä päivänä, mie olin jännittänyt kuvauksia niin paljon, etten edes uskaltanut katsella ympärilleni, mutta nyt mie olin jo tottunut siihen kaikkeen. Miusta kuitenkin tuntui yhtäkkiä tosi oudolta, että kaikki nämä ihmiset ja kaikki tämä hässäkkä pyöri vain meidän kuuden resuisen reppanan ympärillä. En silti ajattele, että me kilpailijat olimme ohjelman tähtiä, sillä miun mielestäni itse Selviytyjät – formaatti on ohjelman ainoa tähti. Ja vuoden kuluttua meitä tavis – kilpailijoita ei muistaisi enää kukaan, ei täällä Caramoanin saaristossa, ei kansainvälisessä tuotannossa eikä Suomessa. Mutta nyt kaikki tekivät kovasti töitä juuri meidän eteemme.

Oltiin tekemässä isoa tv – tuotantoa, ja tarvittiin lukuisia kameroita kuvaamaan, kun me kuusi aikuista suomalaista pyörimme keikkuvilla pöydillä ja yritimme ampua ritsalla punaisia kuulia värillisiin laattoihin. Vieressä oli valmiina ensiapumiehistö ja useampi turvallisuuspuolen ihminen siltä varalta, että joku meistä loukkaisi itsensä, esimerkiksi putoamalla pöydältä 😉 Ja vain kivenheiton – tai muutaman ritsan ammuksen – päässä, heti siinä kukkulan takana, oli jonkun ihmisen koti, pieni mökki ja sen pihassa kaksitahtinen mopo ja vesipuhvelilehmä. Miulla oli niin epätodellinen olo, että melkein nauratti.

Pelin jälkeen mie jouduin pelihaastatteluun. Muistan, miten yritin olla tallaamatta johtojen päälle ja seistä suorassa heilumatta, vaikka toinen jalkani oli jossain kuopassa. Kysyin heti, näkyivätkö miun silmät riittävän hyvin kameralle, jos miulla oli lippis päässä, mutta kun en jaksanut säätää enempää, otin koko lippiksen pois. Minua ei ollut vaivannut enää viikkokausiin, olinko ylipainoinen, likainen, hikinen tai väsynyt. Olin varma, että olin tämän reissun aikana ollut kameran edessä pahemmankin näköinen kuin nyt tämän ritsa – kisan jälkeen. Samaan aikaan vähän matkan päässä Viiviä haastateltiin, ja mie totesin kameralle tyynesti, että tänään me kaksi olimme pölkyllä, ja jompikumpi putoaisi pelistä pois.

Yleensä mie olin pettymykseen päättyneen kisan jälkeen aina pirun huonolla tuulella ja kiukkuinen, mutta tuona päivänä mie olin kisan jälkeenkin yllättäen hyvällä tuulella ja iloinen (olisi pitänyt kai aavistaa, että mie putoaisin, koska kaikki oli sinä päivänä näköjään ihan nurinpäin ;)) Mie olin hyväntuulinen, koska olin yhtäkkiä tajunnut, miten onnekas mie olin. Mie sain pelata ja leikkiä mitä ihmeellisimmässä paikassa, mahtavien ihmisten seurassa, ja elää oman Selviytyjät – haaveeni todeksi. En mie ollut tippaakaan surullinen. Kisapaikalta poistuessamme mie näin pienen vilauksen peilikuvastani bussin seinässä. En tunnistanut itseäni lainkaan, mie olin muuttunut niin paljon.

Kuva: Kasperi Kauppinen

Epilogi

Joskus unissani mie palaan sinne saarelle. Mie kävelen taas siinä Buhawin rannan upottavassa, kuumassa hiekassa. Kameraryhmä asettelee haastattelupaikkaa valmiiksi rannan toiseen päähän. Kohta joku joutuu kameran eteen, toivottavasti en mie. Käännyn katsomaan leiriin. Siellä istuvat Nora, Kasperi ja Viivi – sylikkäin, kuten aina. Heidän juttelunsa ja naurunsa kuuluu tänne saakka. Laiskasti mietin, mitähän he juttelevat, juonitaanko siellä pelikuvioita vai puhutaanko vain lempiaiheistamme irtokarkeista, kekseistä ja sipseistä? Juuri nyt mie en välitä.

Vilkaisen suurten puiden varjossa seisovaa laavuamme, jossa Taina kampaa piikkisimpukalla hiuksiaan. Hyttysverkot heiluvat leppeässä merituulessa. Inga makoilee riippumatossaan ja pureskelee jotain epämääräistä kasvia. Minua naurattaa, sillä Inga se ei pelkää vatsatauteja! Kai ilmestyy viidakosta kantaen sylillistä kookospähkinöitä ja kymmentä pikkuista mangoa. Miun poskia pakottaa, kun ajattelenkin, miten kirpeitä ne mini-mangot ovat. Miulla käy ohimennen mielessä, että joku päivä mie vielä leikkaan sormeeni haavan, kun yritän kuoria sellaista viidakkoveitsellä.

Käännyn katsomaan merta. Laskuvesi on alhaalla. Kauempana ulapalla vesi on houkuttelevan turkoosia ja sinistä ja näyttää ihanan raikkaalta. Tiedän, että rannassa vesi on sen sijaan melkein liiankin lämmintä ja kaukana virkistävästä. Miun jalkapohjat kärventyvät tässä hiekassa, joten ehkä mie silti kohta menen vesirajaan veteen istumaan Juhanin, Saran ja Petran seuraan. Siristelen silmiäni häikäisevässä auringonpaisteessa ja mietin, miten hassua on, etten ole kertaakaan saanut täällä edes päänsärkyä, saati migreenikohtausta. Paljonkohan kello on? Arvioin hetken auringon korkeutta kirkkaan sinisellä taivaalla, on ehkä puolipäivä. Eipä sillä kellonajalla ole oikeastaan mitään väliä, kun tänään ei ole näköjään kisaakaan.

Aurinko porottaa päänahkaan ja tunnen, miten hiki valuu pitkin miun selkääni. Mie haistan nuotion, meriveden, aurinkorasvan, hyttysmyrkyn, suolan ja hien. Katselen ystäviäni saaripuuhissaan ja tunnen hetken ajan puhdasta iloa. Kaikista tyhmistä ideoistani tänne tulo saattoi sittenkin olla se paras.

Selviytyjät-terveisin,

Kuva: Kasperi Kauppinen
Kuva: Kasperi Kauppinen
Kuva: Kasperi Kauppinen

Tätä artikkelia on kommentoitu 2 kertaa

  1. Kiitos blogeista, oli kiinnostava kausi! Eikä sijoituksesi ollut hassumpi 😉

    BTW: Aika vähän oli amuletteja tällä kaudella. Aiemmalla kaudella kun niitä oli, ei niitä juuri tosin käytetty 😉

    1. Kiitos! 🙂 Amuletit on tosiaan olleet nyt melkoinen kolmen kauden murheenkryyni ja hirveä pettymys meille siellä saarellakin! Kaksi täysin turhaa amulettia alussa heimovaiheessa ja sitten se onneton kolmas.. miun mielestä sen olisi pitänyt olla kahteen osaan jaettava, ja löytäjän olisi pitänyt antaa jollekin toiselle puolikas, eikä niin että on kaksi erillistä puolikasta, joiden pitäisi löytää jotenkin toistensa luo. Vielä sitä oikeaa amuletti-peliä odotellessa, onnistuisiko jo seuraavalla kaudella…?;)

Vastaa

Close Menu
Do NOT follow this link or you will be banned from the site!
Tilaa uutiskirje - saat heti tiedon uusista postauksista!