Jakso 12: Torakka on kuollut, kauan eläköön torakka!

Jakso 12: Torakka on kuollut, kauan eläköön torakka!

Mie en uskonut vielä heimoneuvostossa Kasperia äänestäessämme, että Kai oli oikeasti vaihtamassa liittoumaa meidän puolellemme. Olin varma, että Kai vain halusi käyttää miun, Juhanin ja Tainan ääniä pudottaakseen Kasperin, kovan kilpailijansa, pelistä. Heimoneuvoston jälkeisellä iltanuotiolla nähty Noran ja Viivin raivoaminen ja itkeminen sai miut kuitenkin uskomaan, että meillä muilla oli vielä mahdollisuus kääntää peli. Mie ajattelin, että tytöt olivat viimein nähneet valon ja kääntyisivät nyt Kaita vastaan. Kai oli tehnyt pahimman mahdollisen petoksen pudottamalla Kasperin tytöiltä salaa, ja joutuisi nyt maksamaan siitä kalliin hinnan. Ja mie, pieni opportunisti, olin valmiina liittoutumaan tyttöjen kanssa.

Seuraavana yönä tapahtui kuitenkin jotain, mikä lopulta sinetöi miun kohtalon. Meidän muiden mentyä nukkumaan, Kai, Nora ja Viivi viettivät pimeällä rannalla pitkän ajan jutellen kolmen kesken. Mie pääsin – tai jouduin, miten vaan, sen verran äänekkäästi he juttelivat – kuuntelemaan heitä salaa muutaman kerran käydessäni pissireissulla.

Mie en jaksanut leikkiä salaista agenttia kovin pitkään ja kököttää siellä säkkipimeässä puskassa, mutta sen verran ymmärsin, että menossa oli kovan luokan ripitys. Kai omaan tapaansa kuunteli empaattisesti, ymmärsi toisten tunteita, mateli ja pyyteli anteeksi, ja Nora ja Viivi purkivat pettymystään. Tämä terapiasessio rannalla tuntui jatkuvan useita tunteja. Vaikka miulla ei ollut kelloa, mie tiedän että aikaa tuossa keskustelussa meni, sillä mie ehdin käydä puskapissillä useamman kerran sen aikana 😉

Niin kauan kun tyttöjen kiukuttelu jatkui, miulla oli vielä toivoa pelissä. Mutta kun nämä kolme lopulta tulivat nukkumaan, Nora siirsi yllättäen omat tavaransa Kain viereen. Nora siis kirjaimellisesti nosti tavaransa miun ylitseni päästäkseen Kain viereen nukkumaan! Ja Viivi asettui nukkumaan Kain toiselle puolelle. Kuwagossa ja Buhawissa tähän mennessä Kai oli nukkunut reunapaikalla, eikä kumpikaan tytöistä ollut nukkunut Kain vieressä, mutta tänä yönäpä nukkuivat.  Nukkumisjärjestys palautui seuraavaksi yöksi taas ennalleen, mutta tämä episodi vakuutti miut näiden kolmen liittouman vahvuudesta.

Mie en tiedä, miten Kai sai tytöt muuttamaan mielensä, mutta jotenkin Kai oli onnistunut saamaan petoksensa tytöiltä anteeksi. Mie olin kyllä vaikuttunut Kain suostuttelutaidoista, myyntimies mikä myyntimies. Mie en hämmästykseltäni saanut unta vielä pitkään aikaan.

Optimismia

Päivä 25. Aamulla tunnelma leirissä oli kireähkö. Vaikka kolmikko oli tehnyt yöllä sovinnon tai vähintään aselevon, tytöt olivat selvästi edelleen Kaille vihaisia. Ainakin mie salaa iloitsin säröstä siinä liittoumassa, sillä se loi minuun uskoa, että kaikki voisi vielä muuttua.

Samaan aikaan toisella rintamalla mie ajattelin, että myös Juhani ja Taina haluaisivat pitää nyt kiinni liittoumasta miun kanssa. Nuorisoa vastaan meillä kolmella ei olisi mahdollisuutta finaaliin saakka, se oli selvää. Eli meidän kolmen pitäisi pian lähteä pudottamaan joko Noraa, Viiviä tai Kaita, tai mieluiten heitä kaikkia kolmea.

Yöllisen epävarmuuden jälkeen mie olin aamulla jopa pikkuisen optimistinen. Tunsin olevani yllättäen hyvässä tilanteessa. Toisella puolella Juhani ja Taina ja yhtä lailla toisella puolella Nora ja Viivi kaipasivat kovasti yhtä liittolaista lisää, varsinkin kun Kaita yritettäisiin pudottaa seuraavaksi.

Kain puolestaan mie uskoin tarvitsevan vielä minua, jos halusi selvitä pelissä eteenpäin, koska hän oli nyt tyttöjen tähtäimessä. Miun mielestä Kaille oli järkevintä pysytellä nyt miun, Juhanin ja Tainan kanssa. Siten hänen olisi mahdollista pudottaa seuraavaksi Viivi ja sen jälkeen Kai saisi käytännössä melkeinpä valita meistä muista finaalivastustajansa. Kukaan meistä muista ei voittaisi Kaita pelin viimeisissä (juoksu)kisoissa, mutta Viivi sen sijaan voisi voittaa. Viivin pudottaminen seuraavaksi oli miun mielestä järkevintä meille kaikille, jopa Noralle, joskin hänelle mie en lähtisi sitä ehdottamaan 😉

Laatat lentävät

Palkintokisa oli iso muistipeli. Kisa käytiin rannalla upottavassa hiekassa rannan tuntumassa. Sää oli taas helteinen, aurinkoinen, hikinen ja tuskainen. Me kaikki olemme varmasti joskus pelanneet sellaista parin etsintä – muistipeliä. Tämä oli sama peli, joskin isommassa mittakaavassa ja Selviytyjät-tvistillä. Jokaisella oli nimittäin vieressään vesisäiliö, josta valui vettä aina sen aikaa, kun kilpailija kävi kääntelemässä laattoja. Jos vesi loppuisi, kilpailija putoaisi pelistä pois. Vähintään kaksi laattaa piti omalla vuorollaan kääntää, mutta sai kääntää niin monta paria kuin halusi. Voittaja oli se, jolla pareja olisi eniten siinä kohtaa kun laatat loppuisivat pelilaudalta tai kaikilta loppuisi säiliöstä vesi.

Ihan hauska peli, mutta hiekassa juokseminen oli yllättävän raskasta touhua. Miulla kävi hiukan huono säkä arvonnassa, sain pelissä paikan 1 joka lienee muistipelissä pelin alussa se huonoin. Kaikki saivat apuja miulta ekalla kierroksella kun jouduin kääntämään laatat ensimmäisenä. Peli ei mennyt miulta kovin hyvin, mikä ei ollut ainakaan miulle mikään yllätys. Mie olin fyysisesti ihan puhki eikä miun muisti ollut ainakaan parantunut pelin edetessä. Mie en kuitenkaan jäänyt viimeiseksi kisassa.

Ei ollut enää kellekään yllätys, että Kai ei pärjännyt kisassa, joka vaati muutakin kuin juoksemista ja voimanostoa. Sen sijaan yllätys oli, että hän päätti omalla vuorollaan jäädä kääntelemään laattoja pitkäksi aikaa, vaikka hänen mahdollisuutensa voittaa peli olivat mennyttä. Ymmärsikö Kai auttavansa kaikkia muita pelissä ja teki sen jostain syystä tahallaan? Mie olin taas hämmentynyt. Kun miun mahdollisuudet pelin voittoon olivat menneet, mie kävin kääntämässä vuorollani aina vain ne vaaditut kaksi laattaa ja menin takaisin portailleni. Taisin hihkaista jopa kerran ääneen Viiville, etten mie aikonut auttaa häntä yhtään enempää kuin oli pakko. Mutta onneksi meillä oli iloisesti ympäriinsä koheltava, hekotteleva Kai sitä varten. Anna mun kaikki kestää!

Leirielämää

Miun tunnelmat olivat kisan jälkeen yllättävän vaisut. Mie olin edelleen heimossa ulkopuolinen, eikä kukaan vaivautunut salaamaan sitä. Oli vaikea änkeä väkisin mukaan siihen tiiviiseen porukkaan, joka leiriä hallitsi, enkä mie erityisemmin edes halunnut. Jotkut pitivät leirissä omaa showtaan vuorotellen ja yhtä aikaa ja olivat ilmeisen sokeita sille, miten paljon he kävivät toisten hermoille.

Kaikki olivat kuulleet kaikkien jutut jo moneen kertaan ja tunsivat liian hyvin toistensa tavat, ilmeet ja eleet. Virikkeettömässä ympäristössä ei enää löytynyt uutta puhuttavaa ja kaikki alkoivat jo kyllästyä toistensa naamoihin. Päivät ja tunnit olivat kaikki samanlaisia, eikä saarella ollut oikeasti mitään tekemistä. Lähes kaikki kilpailijat alkoivat pikku hiljaa viettää enemmän ja enemmän aikaa yksin; kuka nukkui päiväunia laavussa, kuka lillui yksin meressä, kuka kolusi puskissa tai vain istui rannalla.

Mie etsin edelleen amulettia ja kävin itkemässä siellä tutussa puskassa, mutta suurimman osan aikaa miekin vain istuin ja ajattelin asioita. Mie nautin edelleen olostani pelissä ja saarella, mutta en nauttinut enää olostani leirissä. Mie olisin antanut aika paljon, että olisin saanut jutella läheisteni kanssa. Siis niiden, jotka ymmärtävät minua ja huumoriani, eivätkä pahoita mieltään joka hiton sanasta. Buhawissa ei ollut tilaa yhdellekään koomikolle, sen verran henkilökohtaisesti kaikki oman porukan ulkopuolisten sanomiset otettiin!

Mie aloin myös olla fyysisesti huonossa kunnossa. Minua ei edelleenkään vaivannut nälkä, mutta voimat olivat ihan lopussa ja mie olin ihan puhki. Polttava aurinko, tuskainen kuumuus ja jatkuva energiavaje vaivasivat varmasti ihan kaikkia, ja kaikki näyttivät oikeasti jo kärsivän. Jokaisen posket olivat lommolla ja vaatteet roikkuivat päällä. Olimme likaisia, resuisia ja riutuneita. Mie olin laihtunut todella paljon, ja nekin pienet, reppanat lihakset jotka miulla oli Selviytyjiin tullessa, olivat kadonneet. Mie tunsin itseni sairaaksi, vaikka tiesin, ettei miussa ollut muuta vikaa kuin ravinnon puute. Tai no, ehkä myös vähän päässä vikaa, kun olin tullut Selviytyjiin..

Miun vaatteet roikkuivat päällä. Onneksi olin vinkkien perusteella valinnut mukaani shortsit, joissa oli vyötäröllä naru, jolla shortsit sai pidettyä päällä väkisin. Mie olin varautunut laihtumiseen, mutta en ihan siihen noin 15 kiloon, joka miulta oli pudonnut.

Kun sanon, ettei saarella ollut mitään tekemistä, todella tarkoitan sitä. Leiriaskareita oli yhteensä vain muutamia, ja innokkaita tekijöitä useita. Miusta ainakin olisi ollut ihan mukavaa, jos miulla olisi ollut enemmän tekemistä, mutta jotkut olivat epäilemättä kyllästymisen välttääkseen omineet kaikki vähäisetkin askareet, kuten ruuanlaiton, itselleen. Ilmeisesti he sitten pahoittivat mielensä, kun mie en väkisin vienyt sitä tehtävää heiltä, näin olen ainakin tv:stä ymmärtänyt 😉 Ja työn raskaan raatamiselta se ruuanlaitto totisesti näytti: tarvittiin aina peräti kolme naista keittämään noin kolmea desiä riisiä päivässä.

Mitään riitaa leirissä ei kertaakaan ollut, eikä kukaan tullut esimerkiksi miulle suoraan kiukuttelemaan, että miun pitäisi tehdä enemmän leirissä. Voin kertoa, että jotkut kävivät aina siinä riisipannun vieressä patsastelemassa ja imeskelemässä kapustaa ja lopun ajan makasivat laavussa tai kampasivat hiuksiaan – ja valittivat sitten kameralle, kun toiset ovat niiiiin laiskoja! Ja joillakin oli ilmeisesti vain selektiivinen muisti. No tätä peliä ei parilla kärvähtäneellä letulla voitettaisi, eikä edes keitetyllä riisillä, se oli varma.

Todiste numero 1 , en mie tuota pannua ole lenkille viemässä 😉

Mie en tullut Selviytyjiin kellekään piiaksi enkä enää edes pyrkinyt Buhawin kuninkaallisen hovin suosioon. Oli yksi ja sama mitä mie tekisin, eivät he muuttaisi mieltään miusta. Joten tyhmähän mie olisin ollut, jos olisin väsyttänyt itseni rehkimällä leirissä heidän eteensä, miunhan piti säästellä voimiani kisoihin!
Enkä mie sitä paitsi olisi ehtinytkään tehdä enempää askareita, miulla oli liian kiire rakentaa salaa bambuista, simpukoista, merilevästä ja palmunlehvistä itselleni purjevene, jolla pääsisin hittoon sieltä saarelta.. 😉

Eikö näitä toisia kilpailijoita saakaan ampua?

Koskemattomuuskisan nimi oli Huteralla pohjalla, ja kisan ideana oli ampua ritsalla kolme laattaa rikki.  Toki Selviytyjät-tyyliin kisassa oli lisähaaste: meidän piti samaan aikaan tasapainotella pyörivällä pöydällä. Ammuttavat kuulat poimittiin pöydällä jalkojen välissä olevasta ympyrästä, johon kuulat saatiin vieritettyä pöytää kallistelemalla ja nytkyttelemällä.

Miun puoliso oli nähnyt huhtikuussa vaivaa hankkiessaan miulle kotiin hienon ritsan ja me olimme monena huhtikuisena iltana harjoitelleet sillä ampumista meidän takaterassiltamme metsikköön. Kerrottakoon tässä, että metsikkö on tyhjä eli siellä ei liiku ihmisiä eikä eläimiä, ja ammuimme paintball-kuulia, jotka ovat biohajoavia. Yhtään eläintä, ihmistä tai kasvia ei vahingoitettu harjoittelussa, sen sijaan pahvilaatikoita kyllä huolella.

Tämäkin kisa vaati jälleen nopeaa oppimista ja rohkeutta. Ne ketkä oppivat pöydän kallistelun nopeimmin, pärjäsivät parhaiten. Mie en meinannut uskoa ylipäätään pysyväni pöydällä, saati että uskaltaisin kallistella sitä. Kuulien liikuttelu pöydällä oli yllättävän vaikeaa, ja vaati kaikenlaisia ravisteluja, nuljutteluja, lantion pyörittelyä ja muuta lambadaa. Miulla meni ensin tuhottoman paljon aikaa siihen, että uskalsin yrittää edes liikutella pöytää kunnolla. Harmittaa, etten uskaltanut enempää kisan alussa.

Mie yritin ampuessani muistaa kaiken, mitä olin ritsalla ampumisesta kotona oppinut, ja toisaalta myös kanavoida kaikkia lapsuuden ritsaleikkejä. Muistelin, että olin silloin enemmänkin isoveljen maalitauluna kuin ampujana. Tämä ajatus viihdytti minua, ja meinasin jo kysyä, että tuleeko siitä diskatuksi kisasta, jos ”vahingossa” ampuu toista kilpailijaa esim. takaraivoon…?

 

Mie olin lapsellisen riemuissani saadessani yhden laatan rikki! Juuso ei edes huomannut sitä, ja tv:ssä nähtiinkin miten mie osoittelen itseäni ja huudan että ”miekin osuin!!” Hitto kun otti pannuun, ettei riittänyt, että ne kaksi voittivat kaikki kisat, mutta nyt Juusokin käyttäytyi kuin me muut emme enää edes osallistuisi koko kisoihin! 

Viivi sai rikottua kaksi laattaa ja Kai tietysti voitti koskemattomuuden ampumalla kolme laattaansa nopeiten rikki. Miulle oli jo voitto sinällään, että en jäänyt viimeiseksi enkä luovuttanut, ja olin niin ylpeä siitä yhden laatan rikkomisesta. Mie onnistuin kisassa myös ampumaan ainakin kahdesti laatan ja kehikon välisestä pienestä raosta ja kaksi kertaa siihen kehikkoon. Vain yksi laukaus epäonnistui kokonaan ja lätsähti maahan kehikon eteen, mutta muut laukaukset sain hienosti lentämään kohteeseen, ne eivät vain osuneet laattoihin. Ja yhtään kuulaa en ampunut kenenkään ahteriin, edes tahattomasti.

Mie tulin peräti kolmanneksi kisassa, jossa kukaan niistä muista kolmesta ei osunut yhteenkään laattaan. Tämä oli jo toinen kerta Selviytyjissä, kun menestyin podiumille saakka! Hyvä etten suorastaan riehaantunut 😉 Ja jos Viivi ja Kai olisi äänestetty ulos jo aiemmin, miehän olisin voittanut!! Jippii!

Temppu ja miten se tehdään

Meidän neljän pitäisi nyt äänestää seuraavaksi Viivi tai Nora pois. Me voisimme varautua mahdolliseen koskemattomuusamulettiin jakamalla äänet ja pakottamalla tasapelin.

Selitän lyhyesti tämän klassisen Selviytyjät äänestystaktiikan eli tahallisen tasapelin: meidän neljän liittoumastamme kaksi äänestäisi Noraa ja kaksi Viiviä. Kun Viivi ja Nora puolestaan äänestäisivät minua, tuloksena olisi meidän kolmen kesken 2-2-2 tasapeli. (Ja jos jompikumpi pelastautuisi amuletilla, tuloksena olisi sitten kahden välinen tasapeli 2-2). Selviytyjien sääntöjen mukaan jos äänet jakautuvat tasan, seuraa uusintaäänestys, jossa tasapeliin päätyneet pelaajat eivät itse saa äänestää. Näin ollen uusintaäänestyksessä Juhani, Taina ja Kai äänestäisivät joko Viiviä tai Noraa. Ta-daa! 3-0 pudottaisimme sen, kenet haluaisimme pudottaa.

Salamurhaaja

Nora ja Viivi ja mie olimme jutelleet muutamaa päivää aiemmin, muistaakseni Ingan äänestyksen jälkeisenä aamuna. Meissä kolmessa oli paljon samaa, ja pohdimme, että ehkä meistä tulisi jopa ystäviä pelin jälkeen. Mutta sanaakaan pelitaktiikasta ei vaihdettu, ja sikäli liittoumien rajat tuntuivat ja näkyivät edelleen selvinä.

Viivin kanssa käymäni keskustelut koko pelin aikana, edellä mainittu mukaan lukien, voitiin laskea yhden käden sormin, ja kertaakaan keskustelut eivät olleet käsitelleet pelitaktiikkaa. Mie en uskonut, että voisin ehdottaa Noralle ja Viiville liittoutumista Kaita vastaan ilman, että tieto päätyisi Kaille. Ja jos Kai uskoisi miun todella yrittävän jotain ja pystyvän siihen, mie putoaisin seuraavaksi, kuten Kasperille oli käynyt.

Nora ja Viivi eivät näyttäneet miulle mitään merkkejä, että haluaisivat flipata miun puolelleni tai äänestää Kaita ulos, eivätkä he lähestyneet minua vieläkään.

Mie kuulin, että tytöt äänestäisivät jälleen minua. Uskomatonta! Nora ja Viivi olivat sittenkin päättäneet palv…luottaa Kaihin. Ja kaikki tiesivät, että Juhani ja Taina olivat Kain lumoi…liittoumassa. Mie olin leirissä ainut, joka oli edelleen freelancer ja yrittänyt saada aikaiseksi Kain salamurhaa jo viikkokausia. Mie olin ainut, joka voisi auttaa tyttöjä, ja toisaalta ainut, joka voisi auttaa Juhania ja Tainaa. Mutta kukaan ei uskonut tarvitsevansa minua.

Julkisia salaisuuksia

Päivän mittaan tunnelma leirissä vähitellen muuttui. Kuten todettu, Buhawin leirissä kukaan ei osannut pitää salaisuuksia, ja lisäksi kaikki tuntuivat olevan harvinaisen huonoja valehtelijoita. Jotkut kilpailijoista olivat mainostaneet kovasti, että olivat rehellisiä eivätkä valehdelleet kenellekään, ja näköjään he myös olivat huonoja yrityksissäänkin.

Lähes kaikilla heimolaisilla oli vaikeuksia valehdella päin naamaa, ja joillakin oli jopa tietyt maneerit, jotka toistuivat, kun he yrittivät. Joku räpytteli silmiään puhuessaan, joku vältteli katsetta ja joku vältteli ylipäätään juttelemista kanssani. Ja kyräily, pienissä porukoissa kuiskuttelu ja olan yli vilkuilu ovat aina melko paljastavia merkkejä.

Ja tänään keskustelu taukosi aina, kun mie saavuin paikalle.

Tulin, näin, vituttaa

Mie rukoilin, että jokin ihme tapahtuisi tai että Kai, Juhani ja Taina sittenkin pysyisivät sovitussa suunnitelmassa. Amulettia mie en löytänyt, ja tunsin jo jokaisen puun oksan ja risunkin lähitienoolta kaiken etsimisen jälkeen. Voi, miulle tulisi melkein ikävä näitä puskia!

Mie olin valtavan pettynyt siihen, että nämä muut eivät ymmärtäneet, että he tarvitsivat minua päästäkseen eroon Kaista jatkossa. Miun oli vaikea uskoa, että kukaan näistä todella haluaisi Kain finaaliin vastaansa, sillä heistä jokainen todennäköisesti häviäisi hänelle. Tai ainakaan sitä riskiä ei ollut mitään tarvetta ottaa. Ja ainut keino estää Kaita varmasti voittamasta, oli pudottaa Kai ennen finaalia. Ei tämä nyt mitään ydinfysiikkaa ollut!

Mie halusin kovasti jatkaa kisassa, enemmän kuin mitään muuta, mutta mie toki ymmärsin, miksi Kainkin olisi järkevintä äänestää miut nyt ulos. Kain piti lepytellä Noraa ja Viiviä, ja tytöt puolestaan olivat halunneet pudottaa miut jo pelin alusta saakka. Miun äänestäminen sopi myös Juhanille ja Tainalle hyvin, koska se oli helpointa ja tarkoittaisi, että he saisivat jatkaa vielä pelissä. Mutta jos mie putoaisin tänään, olisi pelissä jäljellä enää vain Kain liittouman jäseniä ja he joutuisivat  äänestämään toisensa pois, mutta tästä eteenpäin ilman ylimääräisiä ääniä.

Mikseivät Nora ja Viivi vieläkään suunnitelleet vallankaappausta ja äänestäneet Juhania tai Tainaa miun kanssa pois, en tiedä. Ja mikseivät Taina ja Juhani vieläkään halunneet äänestää Viiviä tai Noraa pois, en tiedä. Miksei Nora ottanut kohtaloaan omiin käsiinsä, ja äänestyttänyt Viiviä ulos, en tiedä sitäkään. Yhden asian mie kuitenkin ymmärrän:

Miun ulos äänestämisestä hyötyisi vain yksi henkilö, eli Kai. Hän saisi miut pudottamalla tyttöjen luottamuksen takaisin ja samalla poistettua sen viimeisen liittoumansa ulkopuolisen, ylimääräisen äänen. Nyt hänen liittolaisensa olivat kaikki hänen armoillaan. Kai hallitsisi peliä yksin ja saisi vapaasti valita, kumpaan porukkaan lähtisi. Ainoastaan hyvä säkä, eli Kain satunnainen häviäminen koskemattomuuskisassa, tai joku satunnainen käänne pelissä, voisi pelastaa muut kilpailijat.

Ehkä mie olin lyönyt turhaan päätäni seinään jo viikkotolkulla. Nämä ihmiset eivät tulisi puhumalla yhtään fiksummiksi. Kukaan ei vieläkään lähtisi pelaamaan omaan pussiinsa, vaan edelleen pelaisivat Kain pussiin, joko tahallaan tai tahattomasti. Miun pelini oli ohi. Paska reissu, mutta tulipahan käytyä.

Haisevat terveiset 

Kun lähdimme leiristä kohti heimoneuvostoa, mie tapani mukaan katsoin vielä kerran taakseni ja jätin tällä kertaa viimeiset hyvästit leirille ja Selviytyjille. Aurinko oli laskemassa ja loi kauniin lämpimän oranssin valaistuksen leiriin ja rannalle, joka oli ollut miun koti jo ikuisuudelta tuntuneen ajan. Mie olin valmistautunut putoamaan jo neljässä edellisessä heimoneuvostossa, heti siitä lähtien kun miut oli jo äänestetty kertaalleen ulos. Mutta tänään mie olin varma, etten enää tulisi takaisin leiriin.

Viimeinen vilkaisu leiriin oli haikea. Muistan kaiken edelleen hyvin, koska painoin mieleeni kaikki pienet yksityiskohdat. Leiristä lähtiessä itku puristi kurkussa, ja taisin tirauttaa salaa pari kyyneltäkin matkalla heimoneuvostoon (ei oikeastaan edes kiinnostanut kuka huomasi, jos huomasi).

Kostoksi kaikille mie jätin haisevat lenkkarini leiriin tietäen, etten enää koskaan näkisi niitä. Ne haisivat niin hiton pahalle, että mie en edes halunnut nähdä niitä enää, saati halunnut tuoda niitä kotiin. Olisi ne voinut yrittää sitten kotona pestä pesukoneessa, mutta mie en halunnut pakata kuolemalta haisevia lenkkareita matkatavaroihini tartuttamaan kamalan hajunsa miun muihin vaatteisiin. Eiköhän miun lenkkarit seuraavana päivänä poltettu rituaalimenoin nuotiossa, kun viimein miusta päästiin siellä eroon 😉

Vieläkin harmittaa, etten piilottanut lenkkareita toisten kiusaksi esimerkiksi laavun alle, niin että niitä ei olisi heti löydetty. Tai vaikka ruoka-arkkuumme, jossa niiden käry olisi tarttunut ruokiin. Kosto se olisi ollut pienikin kosto 😉

 

Viimeinen heimoneuvosto – miun soihtu sammuu ja kaikki muu väki nukkuu 

Heimoneuvostoon kävellessämme mie kysyin huvin vuoksi vielä kerran Tainalta, onko suunnitelmamme tasapelistä ja Viivin pudottamisesta edelleen voimassa.  Taina ei edes katsonut minuun päin, vaan mutisi vain, ettei ole kuullut mitään muutakaan. Ohikiitävän hetken ajattelin, että jumankekka, miten surkea valehtelija Taina oli. Jos miulla olisi ollut koskemattomuusamuletti, olisin taatusti hoksannut käyttää sen tänään, ja kyllä tyttöjä ja Kaita olisi sitten harmittanut. Ja kyllä minua harmitti, ettei miulla ollut. (Ja ei, se Kasperin jonnekin hautaama puolikas ei harmittanut lainkaan, se ei olisi minua pelastanut)

Mie siis viimeinkin putoaisin pelistä. Tunne oli melkein sama kuin miulla oli ollut silloin heimojen yhdistyessä, kun miut oli ensimmäisen kerran äänestetty ulos. Mie olin silloinkin ollut valtavan pettynyt, mutta se oli sentään tullut yllätyksenä. Oli tosi tylsää pudota siten, että tiesi siitä itse etukäteen 🙁 Olisin halunnut, että miun pudottamiseksi olisi tarvittu joku mieletön ylläri-pylläri-peliliike, eikä vain lauma kuuliaita, Kaita seuraavia lampaita.

Heimoneuvostossa mie puhuin nyt suorasukaisemmin ja terävämpään sävyyn kuin aiemmin. Mie en enää välittänyt siitä, mitä nämä muut miusta ajattelivat. Oli valtava helpotus, kun ei tarvinnut miellyttää enää ketään! Mie puhuin siitä, että miun mielestä kanssakilpailijat olivat ymmärtäneet Selviytyjät väärin. Ei tämä ollut urheilukilpailu tai suosituimmuuskilpailu tai mikään partioleiri, jossa erätaidoissa taitavin palkitaan 30 000 euron taitomerkillä.

Selviytyjät on toki ehdottomasti kilpailu, ja raaka sellainen, mutta ihan eri tavalla. Miun näkemys oli ja on edelleen, että Selviytyjien voitto kuuluu sille, joka on pelannut peliä parhaiten eli tehnyt parhaat peliliikkeet ja juonitellut itsensä finaaliin. Huolimatta siitä, onko hän voittanut yhtään yksilökisaa, paistanut kärähtäneitä lettuja tai rakentanut laavun (USA:n emo-ohjelma Survivorissa on nyt nähty jopa kaksikerroksinen laavu, eli kyllä nämä meidän kauden laavut olivat sittenkin aika yksinkertaisia 😉 )

Leirissä ja heimoneuvostossa oli jo muutaman kerran keskusteltu siitä, millaisen pelaajan tulisi voittaa Selviytyjät. Porukassamme oli ollut muutamia, jotka ajattelivat, että pelin voittajan kuuluu olla ”hyvä tyyppi, joka ansaitsee voiton”. Ainakin Kai ja Kasperi oli heimolaisten joukossa nimetty tällaisiksi kivoiksi tyypeiksi, joista kaikki tykkäävät. Näin sokeita ihmiset siellä olivat! Mitä luulette, joko muut pelaajat ovat nyt syksyn edetessä muuttaneet mielensä näistä kahdesta? 😉 

Kaikki loppuu aikanaan 

Heimoneuvosto tuntui lopulta lähinnä kidutukselta ja viivyttelyltä. Mie halusin jo päästä tästä porukasta lopullisesti eroon. Mädätköön siellä saarella. Näistä jokainen ansaitsisi hävitä Kaille lopussa ihan vain siksi, että antoivat Kain sinne saakka päästä.  Haikeudella ajattelin, että miun vannomani kosto jäisi nyt saamatta: jos vain olisin löytänyt kokonaisen amuletin, olisi draama ollut uskomaton: Viivi olisi tänään pudonnut vain yhdellä, miun antamalla, äänellä.

Kun viimein kaiken turhan pälinän jälkeen oli aika äänestää, mie mietin vain kotia ja puolisoani. Mie uskoin, että äiti ja isä olisivat miusta ylpeitä, sillä mie olin pärjännyt hyvin, näin keski-ikäiseksi ylipainoiseksi naiseksi. Mie olin päässyt lopulta yksinäisenä mohikaanina näin pitkälle, vaikka olin äänestyslistalla jo ensimmäisestä pelipäivästä lähtien.

Koko kisa oli ollut hieno kokemus. Mie olin saanut toteuttaa haaveeni Selviytyjistä, ja vaikka mie en päässyt ihan maaliin saakka, olin pärjännyt pitkälle ja nauttinut joka hetkestä, niistä huonoistakin. Mie olin osannut iloita pelistä ja Selviytyjistä koko ajan, mutta erityisesti heimojen yhdistymisen jälkeen, kun miut oli jo kertaalleen äänestetty ulos, mie olin koko ajan ollut vähän kuin laina-ajalla. 

Äänten luvun aikana miun ajatukset poukkoilivat ja mie yritin hämmentyneenä muistella, että mitä miun pitikään sitten tehdä? Miun piti hakea jostakin soihtu ja tökätä se pystyyn siihen telineeseen ja sitten seisoa Juuson edessä. Mitä muuta miun piti tehdä? Mietin, miten hoitaisin lähdön tyylikkäästi. Ei ehkä kannattaisi kiroilla ja haistatella mennessään, tai haukkua ketään, vaikka mieli tekisi. Mie olin kuullut riittävän monta kertaa, miten ilkeitä nämä mukaviksi kavereiksi julistetut ihmiset olivat täällä saarella toisten selän takana, ja millä sävyllä esimerkiksi tuomaristosta oli puhuttu heimoneuvoston jälkeen iltanuotiolla. Mie en sortuisi sellaiseen. 

Päätin siis olla cool ja rauhallinen lähtiessäni. Peli on peliä ja näin se homma menee. Murtua voisin sitten itsekseni myöhemmin omassa huoneessani. Oi, oma huone – voi miten ihana ajatus! Tila, jonka oven voi sulkea ja jossa voi olla yksin. Luksusta, jota en ennen Selviytyjiä ollut osannut edes arvostaa!

”Anu, sinä olet 11. kilpailija, joka on äänestetty ulos Selviytyjät Suomi-kilpailusta. Tuo soihtusi.”  

Äänestyksen tulos oli lopultakin miulle vain valtava helpotus. Mie olin kestänyt pelissä 26 pitkää päivää. Olin ollut suuressa riskissä pudota pois jo neljän viimeisimmän heimoneuvoston ajan ja sitä ennen olin jo kerran kokenut mm. pudotuksen ja voittanut historiallisen kaksintaistelun. Mie olin kestänyt sen, että minua jahdattiin ekasta päivästä saakka, miut oli nimetty peluriksi jopa toisen heimon heimoneuvostossa, mie olin jäänyt viimeiseksi heimojen uudelleenvalinnassa, miun ääni oli blokattu, jne jne – ja mikä hauskinta, mie taisin olla nyt tämän kauden äänikuningatar. Ehdin saamaan pelin aikana yhteensä peräti 14 ääntä. (Joku tilastoniilo varmaan tietää, olenko peräti kaikkien Selviytyjät Suomi-kausien äänikuningatar eli eniten yhden kauden aikana ääniä saanut pelaaja?)

 

Mie kävin hakemassa soihdun ja lykkäsin sen pystyyn Juuson viereen. Juuso lateli litaniansa ja mie yritin keskittyä kuuntelemaan. Kun Juuso julisti ”Anu, heimo on puhunut”, mie hymyilin, koska se oli miulle, Selviytyjät -fanille ikimuistoinen hetki! Ja jos mie olisin päässyt finaaliin, en olisi saanut kokea sitä 😉 

Mie tunsin sillä hetkellä, ja tunnen edelleenkin olevani valtavan onnekas, että sain ylipäätään osallistua Selviytyjiin ja pääsin kisassa näin pitkälle. Ja eivät miun suuret Survivor-idolinikaan voittaneet peliä ensimmäisellä yrityksellään, vaan yksi niistä voitti vasta neljännellä pelikerrallaan ja toinen ei ole vieläkään voittanut, vaikka on pelannut jo kolmesti.;) 

Mie olin etukäteen varma, että putoamisen hetkellä miulle tulee mieleen kaikki virheet, jotka olin pelissä tehnyt ja että päällimmäinen tunne olisi valtava harmitus. Todellisuudessa sellaisia ajatuksia ei tullut, vaan ainoastaan valtava helpotuksen tunne. Tuntui, kuin olisin päässyt pois jostakin vankilasta.

Taikka autiolta saarelta.

Saariterveisin,

 

P.s. Tulossa tällä viikolla: jakson 12 Extra-postaus, jossa kerron millaista oli palata muiden tuomareiden seuraan resortiin ja mitkä olivat fiilikset ensimmäisenä aamuna ”siviilissä”. 

Ja vaikka miun pelini päättyikin tähän, älkää huoliko, sillä jatkan tätä blogiani edelleen! Viikon päästä on tulossa taas uusi blogipostaus, jossa ruodin seuraavassa jaksossa nähtyjä pelitapahtumia ja kerron mm. mitä kaikkea hauskaa se tuomaristo oikein siellä resortissa puuhaa ja millaista on olla heimoneuvostossa tuomarina!

 

Ensimmäinen aamu siviilissä 1.6.19. Resort-elämä edessä ja puhdas tukka takana!

Vastaa

Close Menu
Do NOT follow this link or you will be banned from the site!
Tilaa uutiskirje - saat heti tiedon uusista postauksista!