Jakso 14: Villit ja vapaat

Jakso 14: Villit ja vapaat

Oli mahtavaa tutustua kanssakilpailijoihin saaren ja pelin ulkopuolella. Tunsimme toisemme kyllä, kenties liiankin hyvin, mutta jokainen oli pelissä joutunut olemaan enemmän tai vähemmän varovainen. Nyt, kun viimeinkin jokainen sai olla oma itsensä, tutustuimme toisiimme ikään kuin uudestaan. Tuomaristossa meistä tuli oma jengimme ja meille kehittyi hyvä yhteishenki. Olimme kaikki käyneet läpi samanlaiset kokemukset saarella, pudonneet kaikki samalla tavalla pelistä, ja tiesimme hyvin, miltä toisista tuntuu.

Me olimme kaikki samassa veneessä (sic!) ja samoilla fiiliksillä. Julkkis –tavis -asetelmalla ei ollut tuomaristossa mitään merkitystä, mutta miun nähdäkseni sillä ei ollut muutenkaan ollut mitään merkitystä heimojen sekoituksen jälkeen.

Miun mielestäni tuomaristossa oli pelkästään hyviä tyyppejä. Kuten sanottu, miulla ei ollut mitään negatiivista sanottavaa kenestäkään näistä ihmisistä, ja mie olin vain iloinen, että saarella olivat nyt ne, ketkä siellä olivat, ja me muut olimme omassa porukassamme resortissa. Olisin mie halunnut olla vielä pelissä, mutta en niiden ihmisten kanssa. Ja mie toivoin tiettyjen ihmisten pääsevän finaaliin saakka, ensinnäkin sen vuoksi, että miulla oli vielä kana kynittävänä heidän kanssaan, ja myös siksi, etten halunnut heitä resortiin.

Juhani sen sijaan oli sopiva lisäys tuomaristoon. Olin pahoillani hänen putoamisestaan, mie olisin mielelläni nähnyt hänet finaalissa saakka ja olisin äänestänyt hänet voittajaksi. Ja Juhanin putoaminen kirpaisi minua myös sen vuoksi, että jos edellisellä kierroksella miun suunnitelmaani olisi ryhdytty, näin ei olisi käynyt.

Juhanin saapuessa resortiin mie olin ollut ”siviilissä” vasta kaksi päivää. Oli mielenkiintoista seurata vierestä, miten myös Juhani kävi läpi kaikki samat vaiheet kuin miekin; helpotuksesta katumukseen ja väsymykseen ja sen jälkeen virkistymisen myötä ketutukseen. Kuten psykologimme meitä oli ja on muistuttanut, Selviytyjät on jokaiselle kilpailijalle ihan erilainen kokemus, mutta kaikki kilpailijat käyvät silti läpi samankaltaisia fiiliksiä.

Juhani pohtii syntyjä syviä lautasen ääressä. Huomaa miun runsas illalliseni tässä edessä 😉

Vapaus

Tuomaristolla oli muutama velvollisuus, mutta muutoin olimme vapaita. Se oli tervetullut muutos saarella totuttuun elämään. Siellä olimme olleet huolettomia, sillä ulkomaailma ei yltänyt sinne, mutta emme olleet millään tapaa vapaita. Meille asetettiin turvallisuussyistä tiukat rajoitukset (meitä ei voinut päästää mm. syvään veteen kalastamaan tai amulettia ei voinut etsiä keskellä yötä pimeistä puskista), jotka tekivät meistä kaikkea muuta kuin vapaita. Mutta resortissa kaikki oli toisin.

Me tuomarit vietimme aikaa yhdessä ja erikseen. Kaikki nauttivat saarella olon jälkeen siitä, että sai ihan itse yksin päättää, mitä vapaa-ajallaan teki. Kaikki iloitsivat yksin olemisesta ja kaiken tuon saarella koetun, 24/7 yhdessäolon jälkeen tuomarit kyllä antoivat toisilleen tilaa. Ja nythän miekin olin viimein paikassa, jossa voin sulkea oven perässäni, jos niikseen tuli 😉

Tässä taas tuleville Selviytyjät -kilpailijoille yksi vinkki: kuulokkeet on yksi tärkeimmistä varusteista, jotka kilpailijan kannattaa ottaa reissuun mukaan. Pelistä putoamisen jälkeen haluat sulkea muun maailman – ja muut kilpailijat – ulkopuolelle monta kertaa päivässä. Ja kuulokkeet voi myös laittaa päähän ja vain esittää kuuntelevansa musiikkia, ettei kukaan tule juttelemaan!

Ostoksia

Kylä ei ollut siis kovin suuri, lähinnä yksi pitkä kylänraitti, hemmetin iso katolinen kirkko, ”lapsi-ystävällinen koulu” (onko niitä muunkinlaisia..?) ja joitakin pikkuruisia kauppoja. Kyliltä, kaupoista ja kioskeista sai ostettua halvalla ruokaa ja juomaa, mutta enemmän ne hankinnat menivät ainakin miulla limsan ja snacksien puolelle. Kaiken riisin ja vehnäjauhojen jälkeen mikä tahansa oli tervetullutta vaihtelua!

Kuva: Kasperi Kauppinen

Erityisterveiset muuten paikallisille Cloud 9-suklaapatukoille, jotka menivät tuomaristoon kuin väärä raha 😉 Cloud 9-patukat, kuten monet muutkin paikalliset tuotteet, muistuttivat hyvin paljon maultaan sekä pakkauksiltaan kuuluisia kansainvälisiä merkkituotteita, mutta kuulemma Filippiineillä on tuontirajoituksia, joiden vuoksi ulkomaiset tuotteet ovat hyvin kalliita. Kaupoista saattoi täälläkin ostaa vaikkapa Oil of Olay-kosteusvoidetta, mutta hinta oli moninkertainen verrattuna paikalliseen kopioon.

Mutta kylä ei ollut mikään ostosparatiisi. Petra ja Sara kävivät erikseen ostosreissulla suuremmassa kaupungissa. Mie pysyttelin vielä vessan lähellä tässä vaiheessa 😉 Toki miekin ostin kylän kirpparilta joitakin vaatteita Ingan ollessa makutuomarina, mm. finaalissa miun päällä nähtävä mekko maksoi kirpparilla muutaman euron. Ja Sara osti kylältä lampunvarjostimet (!), jotka matkasivat siis Suomeen hänen mukanaan. Mutta Sara onkin sisustusintoilija.

Selviytyjät -matkamuistoja löytyi kylän muutamasta turistimyymälästä runsaasti, ja kyse ei todellakaan ollut mistään virallisesti lisensoiduista Survivor -tuotteista, vaan jälleen halvoista kopioista 😉 Filippiiniläiset eivät ole kovin paljon luonnonsuojelun perään, ja me Kasperin kanssa yritimme saada matkamuistomyymälän myyjää ymmärtämään, että jokaista esinettä ei tarvitse pakata pieniin yksittäisiin muovipusseihin, vaan on ihan ok pakata kaikki ostokset yhteen suureen muovipussiin. Ja mieluiten pakkaisimme ostoksemme omiin kangaskasseihimme ihan ilman muovipusseja. Tämä oli myyjälle täysin vieras ajatus.

Pikkuostokset (mainitsinko jo Cloud 9 -patukat…? 😉 ) teimme hotellin lähellä olleella kioskilla, jossa oli useimmiten myyjänä nuori neiti, joka ei tajunnut mistään mitään. Suurimman osan aikaa hän vietti tuijotellen seteleitä tai hyllyjä. Emme koko aikana tainneet saada oikein selvää, oliko neiti lintu vai kala, mutta myyjä-ainesta neiti ei ollut. Ja se täytyy sanoa, että jos haaveilee samanlaisesta ystävällisestä huippupalvelusta kuin vaikkapa Thaimaassa, Filippiinit ei ehkä ole sopiva matkakohde. Palvelu oli todella laiskaa ja huonoa joka paikassa. Jonkinlainen paikallinen mentaliteetti oli kyseessä, koska poikkeuksia ei mielestäni käytännössä ollut, edes Manilassa. Filippiiniläiset eivät kuitenkaan ole tahallaan töykeitä, he ovat ystävällisiä, mutta hyvin ujoja, ja sen vuoksi varsinaista keskustelua ei oikein saanut aikaan kenenkään kanssa.

Ruokakulttuuria

Ja resortissa asiat tehtiin vähän silleen ja tälleen. Ravintola, mieluummin kutsuisin sitä ruokalaksi, oli ehkä paras esimerkki tästä. Jos halusi lounasta, tilaus piti käydä tekemässä vähintään 1,5h aiemmin. En tiedä miten nämä ruuat oikein valmistettiin, kun ruoka-annokset eivät olleet kovin kummoisia, hiukan lihaa ja riisiä ilman sen kummempia makuelämyksiä. Me myös tiesimme kokemuksesta, että nopeammin olisimme saaneet samanlaisen, ellei jopa paremman, riisin, saarella, vaikka ensin olisi pitänyt sytyttää tuli kuivassa kookospähkinässä tuluksilla!

Filippiiniläinen comfort food -tyyppinen paistosruoka sisig babi (pork sisig) oli ainakin miun suosikki resortissa. Jälkikäteen miulle selvisi, että yleensä possu -sisig tehdään possun päästä (mukaan lukien korvat!) ja kanan maksasta. Sisigiä ryhdyttiin kuulemma tekemään Filippiineillä aikoinaan amerikkalaisten kolonisaation aikaan 1900 -luvun alussa. Amerikkalaisille ilmavoimille eivät possujen päät kelvanneet, ja paikalliset saivat niitä heiltä halvalla tai jopa ilmaiseksi. Näin alunperin hedelmäinen (mangoa, papaijaa tai guavaa) sisig kehittyi liharuuaksi.

Pork sisig, kuvituskuva: Shutterstock

Resortin ruoka ei ollut kovin hyvää (eikä todellakaan näyttänyt tuolta kuin yllä olevassa kuvassa), mutta mie en ole ennenkään ollut kovin nirso (ne kuivatut kalat ja kalamarit Kuwagossa jätetään tässä mainitsematta!). Sen minkä mie pystyin resortissa syömään, mie söin tyytyväisenä. Ainoa ”ravinto”, joka ei sekoittanut miun mahaa, oli olut ja suklaa, ja pääasiassa niistä sainkin kalorini ensimmäiset resort-päivät. Joten sinällään oli ihan yksi ja sama, mitä mie niiden lisäksi söin, sillä vessa oli kaverini joka tapauksessa. Mie itse asiassa laihduin resortissa vielä muutaman kilon lisää saarelta palattuani, mutta ei hätää, olen palannut normaalipainooni sittemmin 😉 .

Meille oli resortissa tarjolla ilmainen ruoka kolme kertaa päivässä, joten mie en valita. Aamupala tuli aina nopeasti ja keittiöön riitti aamuisin yleensä vain noin puolen tunnin varoaika. Tiedä häntä mihin se perustui, kun aamupalaksi sai halutessaan samaa riisiä, mitä iltapäivällä odotettiin sitten pari tuntia. Mainittakoon muuten, että aamiaisella tarjolla olleet tuoreet mangot olivat varmasti parasta mitä Caramoanilla oli tarjota (omenaoluen ja Cloud 9 -suklaapatukoiden lisäksi).

Kylän ainut, taikka ainakin meille lähin, baari oli hotellista parin korttelin päässä sijainnut Banana -bar. Oikeasti baari oli pystytetty jonkun perheen etupihalle. Katoksen alla oli pöydät, penkit, biljardi-pöytä, silmäpuoli kissa, karaoke-laite, vapaina käyskenteleviä kanoja ja baaritiski. Usein ”baarimikko” ei ollut paikalla, vaan henkilökunta oli kotonaan olohuoneessa katselemassa tv:tä. Joten tiskillä sitten huhuiltiin ja perheen äiti tai tytär saapui sitten tiskin taakse. Vaihtorahaa baarissa ei yleensä ollut, eli kun maksoi suuremmalla setelillä (suuri seteli tarkoitti siellä hiukan eri asiaa kuin meillä), baarimikko yleensä käveli naapuriin hakemaan vaihtorahaa. Onnistui se niinkin! Olut maksoi baarissa ja kaupassa vain parikymmentä senttiä.

Kasperi ja kissa Banana -barissa

Banana-baarissa tutustuimme läheisesti myös filippiiniläiseen suosikki-ajanvietteeseen eli karaokeen. Tämä kansa on niin hulluna karaokeen, että laite löytyi jopa ruokakaupasta! Kasperi kunnostautui Selviytyjien edustajana Banana-baarissa vetämällä kunniakkaasti Bon Jovia. 

Kylältä ei oikein löytynyt mukavia ruokapaikkoja, joten niinä iltoina, kun ei ollut heimoneuvostoa, tilasimme hotellille paikalliset taksit ja hurautimme parinkymmenen minuutin ajomatkan päähän Paniman Beachille. ”Taksi” oli siis tuk-tuk, eli moottoripyörä, jossa oli kiinni katettu sivuvaunu-koppi. Tuk-tukiin voitiin ahtaa vähintään 6-7 ihmistä, eteen kaksi, takakoppiin useita ja joku vielä kuskin taakse pyörän päälle. Meitä isokokoisia länsimaalaisia ei passannut kyllä tunkea samaan tuk-tukiin liikaa, sillä kun menomatka Panimaniin oli enemmän alamäkeä, oli paluumatka vastaavasti ylämäkeä. Ja ylämäessä vääntö ei aina pyörässä riittänyt 😉 Kertaakaan emme joutuneet työntämään pyörää, vaikka muutamaan kertaan sitä jo harkitsimme. Mainittakoon, että parinkymmenen minuutin ajelu Paniman Beachille maksoi yleensä 150 pesoa per tuk-tuk, eli huikeat 2,7 euroa, huolimatta siitä, kuinka monta meitä kyytiin ahtautui.

Panimanissa menimme aina siihen samaan ravintolaan, jossa oli joka kerta yhtä laiska, mutta ystävällinen palvelu. Ruoka oli ihan hyvää, joskin saarelta pudonneet perinteisesti eivät kovin paljoa syöneet ensimmäisinä päivinä. Ja mitä ilmeisemmin sieltä ravintolasta mie ja Kasperi sitten saimme mukavan tuliaisen kotiin eli kampylobakteerin, mutta ei siitä sen enempää 😉 Ravintolassa oleskeli useita pikkuisia kissoja, jotka vaativat ruokaa hyvin äänekkäästi. Mie ruokin niitä ihan mielelläni (eläinrakas kun olen, enkä oikein pystynyt syömään), mutta Sara pelkää kissoja kuollakseen! Mie otin tehtäväkseni ruokkia kisuja siellä omalla puolellani, etteivät ne ahdistelisi Saraa.

Saran syntymäpäivää juhlistettiin siellä samassa ravintolassa, ja Petra oli järjestänyt Saralle yllätykseksi illallisen päätteeksi synttärikakun. Suurin osa isosta kakusta jäi syömättä, koska meitä juhlijoita oli vain kuusi henkeä, joten kakku päätettiin kuljettaa takaisin resortiin meidän mukanamme. Jotenkin siinä kävi niin, että kun me kuusi ahtauduimme kahteen tuk-tukiin, kakkulaatikko päätyi ensimmäisen tuk-tukin takatilassa matkustaneen Juhanin käsiin. Koko kotimatkan me perässä tulevat, eli mie, Sara ja Petra nauroimme katketaksemme, kun Juhani-parka yritti pysyä hurjastelevan tuk-tukin pomppuisessa kyydissä ilman, että pystyi pitämään mistään kiinni, samaan aikaan kakkulaatikkoa suojellen. Erityisesti sinä iltana tuntui, etteivät tuk-tukit meinanneet päästä kotimatkalla ylämäkiä ylös lainkaan, me kaikki muka-laihtuneet Selviytyjät kyydissään 😉 Saran synttärikakku oli muuten tosi hyvää, ja sitä syötiin resortissa vielä monta päivää.

Peli alkaa uudelleen vai jatkuu edelleen?

Mie olin luullut, että peli oli ohi, kun Juuso sammutti miun soihdun. Heti saarelta putoamisen jälkeen resort oli tuntunut suorastaan paratiisilta. Miusta oli tuntunut, kuin olisin tullut lomalle ja olin nauttinut vapaudestani rajoitetun ja eristäytyneen saarielämän jälkeen suunnattomasti. Miusta tuntui, kuin olisin ollut vesipuhvelilehmä kesälaitumella eli hyppelin, hihkuin ja iloitsin – sen minkä vaivoiltani pystyin 😉 …mutta sitten mie oivalsin, että ehkä me emme olleetkaan niin vapaita kuin ajattelimme. Tai ehkä me emme olleet vieläkään vapaita tästä kirotusta pelistä.

Kuvitelma...........kuvituskuva: Shutterstock
..ja totuus resort-elämästä. Kuva: Kasperi Kauppinen
Kylänraitti tuk-tukin kyydistä kuvattuna

Me jauhoimme pelijuttuja päivätolkulla keskenämme ja sikäli roikuimme tahtomattamme pelissä edelleen kiinni, ja se oli kieltämättä rasittavaa. Mutta ne jutut pyörivät koko ajan päässä, ja kotijoukkoja ei peli kiinnostanut yhtään. Heidän näkökulmastaan homma oli nyt ohi, ja heillä oli varmasti vaikeuksia ymmärtää, mikä siinä nyt mätti, kun miunkin piti koko ajan pyöritellä niitä samoja ajatuksia ja tuntemuksia. Tuomariporukassa käydyt keskustelut olivat siis suorastaan välttämätöntä vertaistukea ja –terapiaa. Mutta samalla me olimme tahtomattamme ikään kuin pelissä edelleen sisällä.

Mie oivalsin myös, että me olimme edelleen eristyksissä, vaikka saimmekin vapaasti liikkua resortin ulkopuolella. Me saimme vaikka matkata suurempaan kaupunkiin, jos halusimme, mutta olimme toistemme ainoa seura. Me emme majoittuneet samassa paikassa kuin muu tuotanto, emmekä tavanneet Juusoa tai muita ihmisiä. Me emme myöskään saaneet hengata somessa ja jutella omien kavereidemme kanssa Suomeen vapaasti. Lähes kuukauden yhdessä olon jälkeen meillä kuudella oli edelleenkin vain toisemme.

Ei sittenkään vapaa

Mie en kokenut koskaan ns saarihulluutta mutta resort-hulluuden mie koin. Koko homman suurin ”huijaus” oli oikeastaan se, miten suuri helpotus oli ikään kuin päästä pois saarelta ja pelistä, ja tuntea itsensä taas vapaaksi…kunnes vähitellen huomasi olevansa paitsi eristyksissä ulkomaailmasta, myös edelleen jotenkin pelissä mukana.

Peli tavallaan jatkui vielä resortissa. Joillakin tuomareilla oli edelleen omat suosikkinsa pelissä ja he jopa selvästi kampanjoivat resortissa suosikkiensa puolesta. Kaikki tuomarit kertoivat omia kokemuksiaan ja tietojaan pelistä ja kilpailijoista, mutta aina ei voinut tietää, olivatko kaikki jutut totta. Tuomarin piti pitää päänsä kylmänä edelleen, koska manipulaatioyrityksiä nähtiin siis edelleen, vaikka emme enää olleet saarella.

Miusta kuitenkin tuntui, että moneen tuomariin oli vaikea enää vaikuttaa, sillä monen viikon Selviytyjien jälkeen me olimme kaikki jo hyvin kokeneita kettuja pelissä. Tuomarit eivät olleet ihan helppoja manipuloitavia ja me olimme jo saarella tottuneet sellaiseen peliin. Ja osa oli taatusti oppinut omasta putoamisestaan paljon;) Miun näkemys on, että jokainen tuomari teki ihan oman ratkaisunsa finaalissa, eikä siihen kukaan muu vaikuttanut. Mutta tulevan äänestyksen perusteista kävimme hyvin aktiivista keskustelua keskenämme.

Toisaalta myös tuomaristo saattoi pelata enemmän kuin kilpailijat tajusivat. Meitä oli siis ohjeistettu näyttämään heimoneuvostossa tylyiltä ja kylmiltä. Vielä pelissä ollessani se oli tuntunut kamalalta, ja olin siis epäillyt resortiin tullessani, että jostain syystä kaikki inhoavat minua. Kellään ei oikeasti edes ollut syytä inhota minua, mutta siellä saarellka alkoi itse kukin tulla paranoidiksi.

Heimoneuvostossa oli tylyyden ja ilmeettömyyden lisäksi nähty tuomaristolta myös paljon sivusilmäyksiä, silmien pyörittelyä (ainakin miulta 😉 ), huokailua ja huvittuneita hymähdyksiä. Ihan kaikki näistä ilmeistä eivät kuitenkaan olleet aitoja. Mie ainakin nimittäin pyörittelin silmiäni tasapuolisesti kaikkien kilpailijoiden vastauksille. Ja jos joku yritti päätellä miun heimoneuvosto -ilmeistä ja -eleistä, ketä mie tulisin äänestämään finaalissa, saattoi mennä kunnolla harhaan.

Tuomariston velvollisuudet

Tuomaristolle ei kerrottu saaren tapahtumista tai pelin käänteistä mitään. Me kyllä spekuloimme kovasti tulevaa finaalikolmikkoa, ja seuraavaa heimoneuvostoa. Odotimme, että seuraava heimoneuvosto olisi kaksi päivää Juhanin pudotuksen jälkeen, ja yllätys oli melkoinen, kun kuulimme, ettei ennen finaalia enää tulisi heimoneuvostoa. Seuraava putoaja, pelissä neljänneksi sijoittuva pelaaja, ratkaistaisiin siis jotenkin muuten kuin heimoneuvostossa äänestämällä, ja päättelimme, että jäljellä olevilla neljällä kilpailijalla oli edessään jonkinlainen pudotuskilpailu. Se kilpailu käytiin lopulta vasta finaalia edeltävänä päivänä. Kuka sieltä sitten saapui resortiin, se selviää seuraavassa jaksossa..

Tuomaristolle annettiin kuitenkin yksi tärkeä tehtävä ennen finaalia. Meidän piti valmistella finaalikysymykset kaikille neljälle jäljellä olevalle kilpailijalle. Me emme saaneet tietää finalisteja kuin juuri ennen finaalia, joten valmistimme kysymyksemme Tainalle, Kaille, Viiville sekä Noralle tietämättä vielä, kenelle kysymykset finaalissa esittäisimme tai miten finalistit valittaisiin. Jokainen tuomari mietti kaikille neljälle kolme kysymystä, ja niistä sitten myöhemmin valittiin minkä kysymyksen kukin tuomari esittäisi kullekin finalistille. Ja finalistien vastausten perusteella me sitten äänestäisimme koko pelin voittajan.

Kuvituskuva: 123rf

Tuomaristo suhtautui kysymysten valmisteluun vakavasti. Jokainen suunnitteli kysymyksiä juuri niistä asioista, joihin itse halusi vastaukset, liittyivät ne omaan pudotukseen, finalistien yleiseen pelitaktiikkaan tai vaikka kilpailijoiden yksittäisiin kommentteihin. Jotkut saattoivat suunnitella finalisteille kysymyksiä, jotka olivat pikkuruisia ansoja, eli kysymyksiä, joihin ei käytännössä voisi vastata ”oikein”. Vaikutti siltä, että vaikka tuomaristossa oli kaikilla hyvä fiilis ja mukavaa, finalisteille tultaisiin esittämään teräviä kysymyksiä, joihin olisi ollut itselläkin vaikea vastata.

Ja kysymykset, joita valmisteltiin, olivat niin tiukkoja, että tuomaristo ei aikonut päästää tulevia finalisteja helpolla! Ja ainakin miun äänestyspäätökseen finalistien vastauksilla oli lopulta todella suuri merkitys. Eli tuomaristossa siis pelattiin monella tapaa enemmän kuin saattaa kuvitella – ja ihan viimeiseen asti. Selviytyjissä kannattaa pelata peliä ihan finaalin viime sekunneille saakka, sillä voittaja valitaan vasta finaaliäänestyksessä, ei heti ensimmäisenä pelipäivänä ensimmäisellä rannalla.

Kohti finaalia

Finalisteilla saattoi olla kuvitelma siitä, mitä tuomaristossa ja resortissa tapahtui. Finalistien mielessä me tietenkin vain riemulomailimme siellä, makasimme uima-altaalla ja nautimme elämästämme. He saattoivat myös kuvitella, että me olimme päässeet yli pelin tapahtumista ja suorastaan iloitsimme finalistien puolesta. Nämä neljä olivat kuitenkin olleet kaikki pudottamassa meistä jokaista pelistä pois. Ja heidän takiaan me kuusi olimme menettäneet mahdollisuutemme voittoon ja olimme joutuneet ikään kuin yhdestä vankilasta toiseen, vain hiukan erilaiseen, vankilaan. Eikä peli silti ollut meidän osaltamme vielä läheskään ohi, vaan me edelleen lilluimme siellä omissa liemissämme, nyt vain resortissa, emmekä saarella.

Kaikki pelin tapahtumat olivat vielä hyvin tuoreessa muistissa ja monet tuomarit, kuten esimerkiksi mie, suhtautuivat menneeseen peliin ja omaan putoamiseensa vielä hyvin tunteellisesti. Emmekä me tuomarit olleet villejä ja vapaita. Meillä oli hauskaakin yhdessä, mutta olimme myös väsyneitä, sairaita, kyllästyneitä, katkeria, vihaisia ja ennen kaikkea me halusimme jo kotiin. Ja tämä porukka äänestäisi Selviytyjät -voittajan. Jos finalistit kuvittelivat, että finaalista tulisi mukava, lämminhenkinen tilaisuus, jossa vain juhlisimme heitä ja kehuisimme heidän pelaamistaan, he olivat pahasti väärässä…

Resort-terveisin,

Tuotannolla oli Gota Villagessa tälläinen upea pöytä. Tämän ottaisin kyllä omaan keittiööni!

Vastaa

Close Menu
Do NOT follow this link or you will be banned from the site!
Tilaa uutiskirje - saat heti tiedon uusista postauksista!