Blogi-Extra:
Kun Juuso sammutti miun soihtuni, mie sanoin kiitokseni kanssakilpailijoilleni ja lähdin heimoneuvostosta hymyillen. Enkä katsonut enää taakseni. Se johtui toki myös siitä, että kulkusilta oli tehty pienistä pyöreistä puista, jotka olivat tosi liukkaita. Jos olisin katsonut taakseni enkä eteeni, olisin todennäköisesti liukastunut tai kompastunut ja tehnyt todella näyttävän poistumisen joko naama edellä tai perseelleni pudoten 😉 Toisaalta olisin tarjonnut siten jälleen yhden komediallisen kevennyksen tähän ohjelmaan!
Mie olin heti heimoneuvoston jälkeen tietysti pettynyt, mutta silti päällimmäinen tunne oli helpotus. Miun ensimmäiset sanani heimoneuvostosta poistuttuani olivat ”Luojan kiitos, se on vihdoinkin ohi!” En kuitenkaan sanonut sitä kameralle, kun miun läksiäispuheeni nauhoitettiin. Ajattelin, että näyttäisi oudolta ensin taistella kynsin ja hampain pysyäkseen pelissä, ja sitten 5 minuuttia myöhemmin hihkua riemusta että jippii, mie pääsen viimeinkin pois täältä!! 😉 Mutta oikeasti juuri niin kaksijakoiset miun tunnelmat olivat.
Mie olin sattuneesta syystä ehtinyt miettiä jo useampaankin kertaan etukäteen, mitä sanoisin sitten siinä loppuhaastettelussa. Mie olin päättänyt, että niin kuin heimoneuvostossakin, pyrkisin haastattelussa piilottamaan mahdolliset pettymyksen tunteet, sillä katkeruus ja kiukuttelu ei ole koskaan hyvä look. Mie olin kuitenkin yksi harvoista onnekkaista, jotka olivat ylipäätään päässeet Selviytyjiin. Olin myös kiitollinen Selviytyjät -jumalille, että sain leikkiä siellä puskissa jopa niinkin pitkään kuin 26 päivää!
Mie kerroin loppuhaastattelussa olevani pettynyt putoamisestani, mutta en yllättynyt. Ja että mie en kadu kisaan lähtemistäni, vaan olen tosi kiitollinen kokemuksestani. Mie kerroin, että miulle vaikeinta koko reissun aikana oli, ettei miulle löytynyt samanhenkisiä pelikavereita, jotka olisivat olleet Selviytyjien pelaamisesta niin innostuneita kuin mie.
Mie en muuten murtunut tai itkenyt kertaakaan pudottuani, enkä ole tähän päivään mennessä itkenyt sitä, että putosin pelistä. Mie olin ja olen pettynyt siihen miten peli miun osalta päättyi. Mutta kertaakaan pelistä putoaminen ei ole itkettänyt. Tappio on tappio ja ei voi muuta kuin mennä eteenpäin. Sen sijaan kiukuttanut se kaikki on ja kiukuttaa edelleen tätä kirjoittaessakin. Sen verran kilpailuhenkinen ja huono häviäjä mie olen.
Resortissa
Ennen automatkaa resortiin mie sain vielä vaihtaa pari sanaa mm. Juuson kanssa. Juusohan ei ollut missään tekemisissä kilpailijoiden kanssa koko kisan aikana, ja olimme tavanneet hänet vain kisoissa ja heimoneuvostossa. Miulle tuli yllätyksenä, miten välitön ja ystävällinen Juuso oli. Ja halatessamme jouduin (taas) pahoittelemaan sitä, että taas mie, taikka siis edelleen, haisen kamalalta!
Juuson ja muutaman muun tuotannon jäsenen kanssa jutteleminen heti putoamiseni jälkeen paransivat miun mielialaa hiukan. Mie sain vahvistuksen sille, olin tehnyt pelissä parhaani, ja antanut niin tehdessäni myös kameran edessä paljon hyviä kommentteja ja vastauksia, joita he eivät ehkä kaikilta kilpailijoilta olleet saaneet.
Hiukan myöhemmin pääsin viimein resortiin ja tapaamaan muut juryn jäsenet. Oli yhtäkkiä outoa astua sieltä saarelta ikään kuin kokonaan toiseen maailmaan, jossa kaikki olivat puhtaita ja hyväntuoksuisia. Miusta tuntui, kuin olisin joku villi-ihminen, joka tuodaan suoraan pystymetsästä keskelle urbaania kaupunkia. Jossain määrin se oli kyllä totta!
Mie jotenkin pelkäsin, että juryn jäsenet olisivat miulle kiukkuisia. Mie olin vain nähnyt kaikkien kiukkuiset ja tylyt ilmeet heimoneuvostossa, enkä vielä tiennyt, että tuomaristoa oli aina ohjeistettu olemaan sellaisia. Oikeasti ainoat, joilla periaatteessa oli syy olla oikeasti miulle kiukkuisia, olivat Petra ja Kasperi, joita mie olin ollut äänestämässä ulos. Toisaalta mie en ollut niiden äänestysten pääarkkitehti, ja he kummatkin olivat vuorollaan olleet puolestaan äänestämässä minua ulos. Olimme olleet sujut miun mielestäni jo pitkään.
Miehän pääsin nyt resortiin ikään kuin kaveriporukkaani. Juryssä ei ollut vielä ainuttakaan, kenestä en olisi aidosti tykännyt jo saarella. Miulla ei ollut mitään hampaankolossa heitä vastaan, eikä miun tietääkseni heilläkään ollut mitään minua vastaan. He olivat myös kaikki saaneet jo käsitellä peliä ja putoamistaan hiukan, ja jotkut tuntuivat päässeen sen kaiken yli jo. Mie tiesin, että miulla oli pelin osalta kyllä paljon mietittävää vielä, mutta mikään ei liittynyt näihin ihmisiin negatiivisesti.
Kaikki tuomaristossa olivat tosi ystävällisiä ja herttaisia ja ottivat miut lämpimästi vastaan. Tunnelma oli ihan erilainen kuin saarella tai heimoneuvostossa, ja miusta tuntui, että miun ei tarvinnut enää epäillä, olivatko hymyt ja halaukset aitoja. Ja mikä parasta, olivat tai ei, miun ei enää tarvinnut välittää siitä, mitä muut ajattelivat. Sain siis heti ensimmäisen tärkeän oivalluksen pelistä; Selviytyjät on henkisesti raskas reissu sen vuoksi, että tuntosarvien piti olla saarella pystyssä koko ajan. Jatkuvasti piti olla varuillaan ja ottaa kaikkien muiden tunteet ja toiveet huomioon ja samalla sivuuttaa omat. Ja nyt se oli ohi.
Yhtäkkiä mie tunsin, miten valtava stressi ja jännitys alkoi heti poistua kropasta ja mielestä. Vasta nyt resortissa mie ensimmäisen kerran huomasin miten jännittynyt ja stressaantunut mie olin ollut koko sen vajaat neljä viikkoa saarella. Mie pystyin yhtäkkiä hengittämään vapaasti. Ja tämä ilma tuntui hyvältä niin ruumiissa kuin sielussakin.
Kuten Pudonneen tilityksessä nähtiin, me neljä juttelimme hetken aikaa porukalla kameran edessä miun fiiliksistä. Miun tilanteeni pelissä oli ollut hyvin heidän tiedossaan, joten ei siinä mitään ihmeellistä tietoa jaettu. Mie en tainnut osata sanoa oikein mitään. Olin ihan pökerryksissä, ja jotenkin kontrasti miun resuisen ja likaisen ulkomuotoni ja Kasperin, Petran ja Ingan puhtauden ja hehkeyden välillä oli huima! Miulla oli kauhea tarve nuuskutella muiden hiuksia ja vaatteita 😉 (Joku saattoi ihmetellä, miksei Sara ollut paikalla kun saavuin resortiin. Se johtui siitä, että pöydän ääreen ei mahtunut kuin saarelta pudonnut plus kolme. Saran kanssa vietin aikaa sitten myöhemmin.)
Vihdoin yksin
Lopulta mie pääsin omaan huoneeseeni. Jo pelkästään oven avaaminen oli kummallista, sillä vaikka olin haaveillut siitä, mie en ollut päässyt avaamaan – tai sulkemaan – mitään ovea 26 päivään. Autiolla saarella, heimoneuvostossa tai missään pelin aikana emme olleet paikassa, jossa olisi ollut ovi. Se oli todella hämmentävä ajatus! Toinen asia, mitä en ollut nähnyt yhtä pitkään aikaan, oli peili. Yhden kerran olin nähnyt kuvajaiseni yhden bussin ikkunasta, mutta nyt mie vihdoin pääsin näkemään itseni oikesta peilistä. On vaikea kuvailla, miltä se tuntui, mutta pelottavaa se oli.
Mie en oikeasti ollut tunnistaa itseäni. Olin kamalan laiha, likainen, posket kuopalla ja silmät syvällä päässä. Mie olin tosi surullinen näky ja säälin itseäni. Hetken mietin, että mihin ihmeeseen mie olin itseni laittanut? Peiliin katsoessani mie myös tajusin, että fyysinen surkeus oli vain toinen puoli tätä peliä. Miun silmissä oli niin etäinen, väsynyt ja lyöty katse, enkä ole koskaan nähnyt itseäni sellaisena. Mie olin pinnistänyt ja kestänyt rankan reissun, mutta miten älyttömän rankkaa miulla oli oikeasti juuri ollut? Ja miten mie koskaan toipuisin siitä?
Jännällä tavalla omat matkatavarat eivät tuntuneet oikein miltään. Niiden näkeminen ei merkinnyt miulle mitään ja kuten Ingakin sanoi, siinä hetkessä tuntui, että kaikenlaista turhaa sitä olikin tullut kannettua mukanaan toiselle puolelle maapalloa. Puhtaat vaatteet näyttivät toki houkuttelevilta, mutta vieläkin houkuttelevampi olin suihku ja vesivessa. Mie en osannut kaivata matkalaukussa olevia vaatteitani, vaan olisin varmaan laittanut mukisematta likaiset pelivaatteet takaisin päälleni jos olisi pyydetty.
Vihdoin kamera sammutettiin ja mie jäin yksin. Oli outoa riisua pelivaatteet, koska ne olivat olleet miun ainoa omaisuuteni melkein kuukauden ajan. Mie pääsin kauan odottamaani suihkuun. Vesi taisi olla viileää, mutta sillä ei ollut väliä. Mie melkein itkin onnesta, kun oli suihkusaippuaa ja shampoota. Ja hiusten hoitoaine, oi miten taivaallista oli saada selvitellä takkuja ja helliä hiusten kuivia latvoja! Vesi ja suihku oli siis taivaallinen juttu, mutta erityisesti kaikki hyvät tuoksut olivat ihania. Ja olin ihan taivaassa, kun sain laittaa omaa deodoranttia kainaloihin suihkun jälkeen.
Kaikki miun vaatteet olivat odotetun suuret, ja roikkuivat hassusti päälläni. Mutta muuten miun olo oli lähinnä kepeä ja onnellinen. Mie oikeasti säälin kilpailijoita jotka vielä kärsivät saarella, koska miulla oli viimeinkin niin hyvä olla.
Olisin mielelläni tarttunut heti puhelimeeni ja soittanut välittömästi kotiin niin kuin jotkut kilpailijat olivat tehneet, mutta miun puhelimesta oli akku tietysti tyystin lopussa. Ja mie kun olin haaveillut koko kisan ajan, että ihan ensimmäiseksi saarelta päästyäni soittaisin kotiin!
”Pudonneen tilitys” kuvattiin sen jälkeen kun olin käynyt suihkussa. En muistanut mitä siinä edes sanoin, mutta tv:stä näin nyt, että olin tilittäessäni hyväntuulinen ja puhuin ihan järkeviä. Miulla oli koko ajan hyvä fiilis, paitsi kun kuulin, että Leijonat olivat voittaneet jääkiekon maailmanmestaruuden. Mie olin ihan äimän käkenä! Ja se kaikki on leikattu pois tilityksestä varmaan juuri siksi, että mie kiroilin ihan hirveästi, kun viimein uskoin, että kyseessä ei ollut vitsi. Ihan hetken ajan mie mietin, että voi ny helvetti, pitikö miun kökköillä tuolla saarella samaan aikaan kun Leijonat taisteli kultaa?! Enkä mie edes voittanut Selviytyjiä, eli hukkaan meni tämäkin reissu! Ensimmäisen – ja viimeisen – kerran mie kaduin, että olin lähtenyt mukaan Selviytyjiin, ja Leijonien kulta oli syynä siihen.
Ensimmäisiä
Ensimmäinen pala ruokaa tuntui oudolta. Sain syödä quesadilloja, jotka olivat kai ihan hyviä. Sain myös hedelmiä, mutta niistä en ollut kiinnostunut, proteiini, rasva ja sokeri kiinnostivat enemmän. Ja parasta oli cokis, joka oli kylmää. Hetken ajan mietin, että en koskaan enää edes halunnut nähdä vettä, saati juoda sitä 😉 Sain vielä erikseen sipsejä ja leivonnaisia sisältävän namipussin yöksi. Miulla ei ollut vieläkään nälkä ja ruoka tuntui vastenmieliseltä. Mikään ei myöskään maistunut niin hyvältä, kuin olin kuukauden verran kuvitellut. Ja silti mie söin.
Siinä mie istuin sängyllä, katselin itseäni peilistä ja ahmin koko namipussin sisällön. Ja makeista nameista ja quesadilloista tuli todella ällöttävä olo. Yöllä vatsa meni todella sekaisin ja alkoi pari seuraavaa päivää kestänyt ripuli. Ei vissiin kroppa tykännyt muutoksesta ruokavaliossa ja bakteerikannassa. Se siitä sivistyksen pariin palaamisen glamourista!
Ensimmäinen puhelu kotiin oli outo. Puoliso oli tietysti odottanut soittoa joka päivä, mutta toisaalta tietysti arvannut päivien kuluessa, että mie olin edennyt kisassa. Hän oli siis yhtä aikaa odottanut miun soittoa ja kuitenkin toivonut, että pysyisin pelissä, enkä siis vielä soittaisi. Ja sitten mie yhtäkkiä eräänä iltapäivänä soitin. Puoliso kyseli vain, olinko sairastunut tai loukkaantunut. Ja mie vain hoin että kaikki on hyvin, eiku siis huonosti, kun perkele äänestivät miut ulos!
Meidän omaisemme eivät yhtä poikkeusta lukuun ottamatta saaneet pelin aikana kuulla mitään uutisia meistä (kerron myöhemmin, mikä se poikkeus oli). Kukaan ei siis laittanut pitkin toukokuuta viestiä, että ”Anu on vielä hengissä, ei hätää”, vaan kun mie soitin kotiin silloin perjantaina 31.5, se oli ensimmäinen kerta, kun miun puoliso kuuli miusta pihaustakaan kuukauteen. Ilmankos hän kuulosti siltä, kuin olisi kuullut aaveen.
Ensimmäinen yö resortissa oli kaikkien odotusten vastaisesti aika kauhea. Mie olin haaveillut saarella sängystä ja omasta rauhasta, puhtaista lakanoista ja ulkomaailmasta kuukauden, mutta nukuin ensimmäisenä yönä vain muutaman tunnin. Seinät ympärillä tuntuivat kamalan ahdistavilta, ja mie kaipasin kovasti avoimeen laavuun. Huoneessa ei ollut meren aaltoja tai leppeää tuulta, kavereiden tuhinaa (jotkut kilpakumppaneistani olivat toisinaan kuorsanneet, ja esimerkiksi Viivi hihitteli unissaan) tai viidakon ääniä. Ainoa ääni oli ilmastointilaitteen hirvittävä räminä, ja jos sen käänsi pois päältä, huoneen täytti korvia huumaava hiljaisuus. Tyynen valtameren aallot tuntuivat vain kaukaiselta muistolta.
Mie asetuin enempiä ajattelematta suuren sängyn toiseen reunaan tikkusuorana, kädet rinnan päällä ristissä kuin vainajalla arkussa. Melkein nauratti, kun huomasin, että asetuin nukkumaan kuin ahtaassa laavussa muiden keskellä, vaikka miulla oli iso sänky yksin käytössä ja sain kääntyillä ja levittäytyä juuri niin kuin halusin. Mutta sänky ja lakanat oli outo kokemus, ja miulla oli orpo olo, kun varovasti kokeilin levittää vähän käsiä. Peittoa en pystynyt käyttämään lainkaan, koska se tuntui hirvittävän raskaalta. Ja neljä seinää tuntuivat suorastaan kaatuvan päälle.
En saanut unta kuin vasta aamuyöllä ja sittenkin lähinnä torkuin katkonaisesti. Ajatukset olivat alkaneet raksuttaa ja miun pää oli vielä syvällä pelissä. Olin valtavan ahdistunut lähes koko yön, ja oikeasti harkitsin, että menisin ulos, huoneeni terassille kovalle lattialle nukkumaan. Mie olin niin metsittynyt villi-ihminen kuin vai voi olla.
Ensimmäisen – ja viimeisen – kerran ikävöin saarelle nukkumaan tuona ensimmäisenä yönä, kun en osannutkaan nukkua ilman buhawilaisia ja laavua. Mie olin kaivannut kuukauden ajan yksinoloa enemmän kuin mie olin kaivannut ruokaa, ja kun mie viimein pääsin saarelta pois ja omaan huoneeseeni, mie tunsinkin itseni hirvittävän yksinäiseksi.
Resort-terveisin,
P.s. Keskellä yötä mie yhtäkkiä tajusin jotain huvittavaa. Mie, joka olin valmistautunut Selviytyjissä huijaamaan ja juonittelemaan, en ollut lopulta kunnolla joutunut valehtelemaan kertaakaan. Mie olin uskollinen sille ainoalle liittolaiselleni, eli Saralle, enkä mie kertaakaan valehdellut kenellekään siitä, ketä äänestäisin heimoneuvostossa. Muutaman kerran, kuten Kasperille, mie jätin kertomatta ketä äänestäisin, silloin kun äänestin häntä. Ja Juhanille en paljastanut äänestäneeni häntä ja annoin Juhanin uskoa, että Taina äänesti häntä Ingan kanssa. Muutoin mie en oikeastaan valehdellut kellekään.
Mie siis olin suunnitellut huijaavani pelissä aina kun mahdollista, mutta olin tahtomattani ollut koko pelin ajan rehellinen ja avoin. Siinäpä ironiaa! 😉
Milsa
3 joulu 2019Wow, uskomaton kokemus kyllä. Olen lukenut jokaisen blogikirjoituksesi suurella mielenkiinnolla 😊
Anu
4 joulu 2019Kiitos, ihana kuulla 🙂