Taas tuntui, että selkää pitkin valui tuskan hiki. (Miun Selviytyjät-kokemuksiini liittyy näköjään joka kerta hikoilua!) Elokuvateatterin penkki oli upottavan pehmeä ja tosi mukava, mutta en osannut nauttia siitä. Jännitti ihan pirusti.
Kun hain Selviytyjiin, en arvannut, että näkisin ensimmäisen jakson elokuvateatterissa. Jos jotain, olin kilpailun jälkeen toivonut, että saisin katsoa ensimmäisen jakson jossain pimeässä ja yksin. Siten olisin voinut rauhassa saada mahdollisen hepulin, jos ja kun sellainen oli tulossa.
Istuin lehdistön, kanssakilpailijoiden ja kutsuvieraiden joukossa. Oma avecini, puolisoni, oli täällä jossain, mutta ihan liian kaukana, että olisi voinut pitää minua kädestä ja vakuuttaa, että kaikki menisi varmasti hyvin.
Miun ajatukset risteilivät villisti. Mitä miusta näytettäisiin jaksossa, mitä kaikki muut kilpailijat olivat miusta selän takana puhuneet ja ennen kaikkea miltä mie näyttäisin tv:ssä – ei kun valkokankaalla? Jessus sentään, oikeassa leffateatterissa! Jos olin ikinä halunnut nähdä itseni uikkareissa valkokankaalla, nyt oli tilaisuuteni. (En ollut koskaan halunnut enkä halunnut nytkään, mutta oli liian myöhäistä tehdä asialle mitään. Pian siitä komeudesta tulee nauttimaan myös hiukan suurempi yleisö…)
Teatterin valot sammuivat. Selviytyjät Suomi kolmoskauden ensimmäisen jakson alkutunnari vyöryi kaiuttimista ja valkokankaan täyttivät tutut Filippiinien maisemat ja kilpakumppaneiden naamat. Hetkessä mie osasin viimein vastata kysymykseen, miltä tuntuu nähdä itsensä Selviytyjissä? Se tuntuu juuri siltä, mitä teatterissa vieressäni istunut Nora sanoi: ”en voi uskoa, että me olimme tuolla!”
Erityisesti minua jännittivät jakson alkutekstit. Olin aina haaveillut Selviytyjiin osallistumisesta, ja niin hassua kuin se onkin, Selviytyjien alkutekstit ovat fanille merkittävä osa ohjelmaa. Miltä näyttää ja tuntuu, kun ruudussa lukee oma nimi ja nähdään ne pari yleensä hidastettua pätkää, joissa kilpailijalla on aina räkä poskella ja mutaa naamassa? Jos on tottunut poseeraamaan valokuvissa sievänä ja valitsemaan otoksista parhaat, nämä kuvat eivät olisi kenenkään ensimmäiset valinnat.. Siltä se siis näyttää ja tuntuu 😉
Jakso alkoi kauniilla Caramoanin saariston maisemilla ja meidän saapumisellamme Juuson eteen. Epäusko, kylmät väreet ja iho kananlihalla, miulla oli siis ihan samat fiilikset nyt leffateatterin katsomossa, kun oli ollut tuolloin tuolla helteisellä hiekkarannalla.
Kun ensimmäinen palkintokilpailu pyörähti valkokankaalla käyntiin, tunsin miten kaikki ihokarvat nousivat pystyyn. Vaikka mie tiesin, miten kisassa käy, silti jännitin sydän pamppaillen koko kisan ajan. Kun siellä saarella keskittyi kilpailun aikana vain omaan ja oman heimon tekemiseen, ei edes huomannut, millainen draama oli tosiasiassa kisassa käynnissä!
Se tunne, kun et muista mitä tuli tehtyä ja sanottua, mutta kavereilla on siitä video
Mie muistan omasta mielestäni ihan hyvin ne pelin ensimmäisten kahden päivän tapahtumat ja tunnelmat. Ainakin mie olin muistanut hyvin fiilikseni siltä ensimmäiseltä rannalta. Hämmentävää olikin, että mie en kuitenkaan muistanut sanoneeni tai tehneeni niitä asioita, joita jaksossa näin. Mutta kun se kaikki on nauhalla, niin pakkohan se on uskoa.
Miun piti kirjoittaa tätä Selviytyjät-blogia kilpailijan näkökulmasta, mutta ehkä tämä on miun mahdollisuuteni seurata sarjaa myös Selviytyjät-fanin näkökulmasta, kun puolta saaren tapahtumista en tiedä ja toista puolta en näköjään muista! 😉
Mie en oikein itse tunnistanut itseäni sieltä valkokankaalta, omasta mielestäni näytin ja kuulostin ihan vieraalta. Selviytyjät-kilpakumppanini sen sijaan näyttivät ja kuulostivat ensimmäisessä jaksossa alusta lähtien juuri siltä kuin mie muistinkin. Miun on syytä siis olettaa, että miekin olin valkokankaalla juuri sellainen, kuin olin saarellakin. Puolisoni mielestä mie kuulemma olin ohjelmassa ilmeitä ja eleitä myöten samanlainen kuin kotonakin. Se siitä Selviytyjät-taktiikasta yrittää esittää saarella jotakin muuta 😉
Olen ällistynyt siitä, miten hyvä tämän kauden ensimmäinen jakso on. Miun mielestäni se on parasta tosi-tv:tä, mitä Suomessa on koskaan tehty. Siis paras jakso mitään tosi-tv:tä. Vaikka en olisi Selviytyjissä itse, olisin silti tämän kauden suuri fani! 80 minuuttia ei ole koskaan mennyt noin nopeasti minkään suomalaisen ohjelman parissa.
Jaksoa katsellessa tuli paljon lisää muistoja mieleen, ja ne muistot olivat lähes pelkästään hyviä. Niistä lisää tulevassa sunnuntain blogipostauksessa, jossa viimeinkin pääsen kertomaan teille Selviytyjien alusta (melkein) kaiken! Nyt päällimmäisenä ajatuksena on vain ihmetys miten uskomatonta oli kilpailla Selviytyjissä ja kokea se kaikki.
Harva pääsee kokemaan sellaisen seikkailun elämänsä aikana, ja uskon että jokainen meistä kilpailijoista sai sieltä mukaansa jotain henkisellä puolella. Osa sai jotain haluamaansa ja osa jotain odottamatonta. Tyhjin käsin ja aivan entisellään ei varmasti palannut sieltä meistä kukaan. Tästä Selviytyjien tv-kaudesta tulee uskomaton, yllätyksiä täynnä oleva seikkailu, eikä vähiten meille kilpailijoille!
En malta odottaa kuulla mitä te katsojat jaksosta ajattelette, mutta ainakin me kilpailijat olemme innoissamme. Kaikki kunnia edellisille Selviytyjät Suomi-kausille, mutta tämän kauden ensimmäinen jakso on ihan mielettömän hyvä!
Saariterveisin,
