No ei se nyt ihan niin mennyt kuin heti Domino-kisan jälkeen ajattelimme. Seuraavassa palkintokisassa veimme kirjaimellisesti makoisan voiton, mutta koskemattomuuskisassa tuli sitten pahasti pataan. Mutta palataan hetkeksi sinne Dominon jälkeisiin tunnelmiin eli uuden Kuwagon ensimmäisiin päiviin.
Me Carabaon neloset eli Kimmo, mie, Kai ja Viivi olimme sopeutuneet nopeasti uuteen Kuwagoon ja vanhat kuwagolaiset Juhani, Sara ja Petra olivat sopeutuneet meihin. Uudessa heimossa vallitsi mukava tunnelma ja kaikilla tuntui olevan hyvä olla, paitsi Kimmolla. Jatkuva kuumuus, fyysisesti raskaat kisat ja univaikeudet taisivat käydä Kimmon voimille ja hän taisi kärsiä myös koti-ikävästä. Mie uskoin silti, että liittoumamme pysyisi vahvana vielä.
Meille oli ennen reissua kerrottu, että lähes kaikki Selviytyjät-kilpailijat kokevat kisan aikana henkisen notkahduksen. Mie toivoin, että siitä olisi Kimmon kohdalla nyt kyse, ja Kimmo vielä piristyisi.
Juonittelua
Yleinen tunnelma Kuwagossa oli edelleen hyvä, mutta miun osalta se johtui siitä, että oleskelin enemmän Saran seurassa. Mie viihdyin Saran kanssa ja aloin miettimään, olisiko miun edullisinta jo nyt loikata liittoumaan hänen kanssaan? Sara oli liittoutunut Juhanin kanssa ja heille kelpaisi kolmas liittolainen porukkaan.
Satunnaisesti kävimme Kuwagossa eri porukoissa lyhyitä keskusteluja jatkosta. Kain kanssa puhuimme lyhyesti siitä, että liittoumamme pysyy. Saran (ja Juhanin) kanssa keskustelimme siitä että Petra olisi seuraava lähtijä ja Petra taas sanoi miulle että Sara olisi seuraava. Kukaan ei lopulta oikein enää ollut varma, kenen liittoumassa Petra oli, mutta hän näytti haluavan Viivin kanssa samaan liittoumaan.
Mie epäilin, että ex-carabaolaiset lähtisivät melko helposti kuwagolaisten kanssa äänestämään miut pois ja Petra ottaisi miun paikan neljän liittoumassa. Saralta, Juhanilta ja Petralta miun pois äänestäminen olisi huono ratkaisu, koska he tarvitsisivat minua jatkossa, sillä muut Carabaon tavikset varmasti halusivat julkkikset ulos.
Yritin keksiä, miten saisin vahvistettua omaa asemaani. Juhani ja Sara halusivat Petran edelleen ulos, mutta en uskonut Viivin suostuvan tähän enää. En voinut antaa Saran tai Juhanin lähteä. Viiviä ja Kaita ei voinut ehdottaa äänestettäväksi, sillä kummankin fyysinen vahvuus oli vanhojen kuwagolaisten mieleen.
Miulla oli vain yksi vaihtoehto jos mie en itse haluaisi lähteä kotiin. Ja se vaatisi Carabaon vanhan liittouman sekä miun oman liittoumani pettämistä. Uskaltaisinko mie ottaa riskin?
Tulenkantajat
Kun saavuimme seuraavaan kisaan, näimme että Tommi oli äänestetty pois. Emme olleet yllättyneitä. Carabaon tavis-liittouma piti pintansa. Mie olin hiukan pettynyt, sillä olin ehtinyt toivoa, että Carabaossa olisi tehty rohkeampi peliliike ja äänestetty joku taviksista, kuten Janne tai Nora, pois.
Palkintokilpailun nimi oli Tulenkantajat ja palkintona oli omat kahvikestit leirissä: kahvia, teetä, leivonnaisia sekä pöytä, penkit ja kuksat. Kuwagossa oli yksi jäsen enemmän kuin Carabaossa, joten jonkun meistä piti jäädä sivuun. Mie olin edelleen kovin flunssainen ja laskeskelin, että voisin jäädä sitten koskemattomuuskisasta pois, jos se olisi taas fyysinen. Sara suostui jäämään pois, mutta hän tuntui pahoittavan siitä mielensä ja mie hänen puolestaan. Kaikille annettiin ehkä tilaa leirissä, mutta kisoissa jotkut kuwagolaiset eivät edelleenkään vain voineet antaa toisten loistaa.
Mie tiesin olevani heimossa heikoin fyysisesti, vaikka Kimmonkin kunto alkoi vähitellen pettää. Miekään en silti tullut Selviytyjiin seuraamaan kisoja sivusta. Mie aloin toipua flunssastani ja uskoin pystyväni jo paljon parempaankin. Päätin, että pyrkisin jatkossa jäämään mieluummin palkintokisassa pois. Siten varmistaisin, että osallistun jokaiseen koskemattomuuskisaan. En halunnut antaa kellekään ajatusta, että miusta voisi hyvin luopua kun en osallistunut niihin tärkeisiin kisoihin.
Tulenkantajissa heimon piti siis sytyttää tuli ja siirtää se suureen pataan ja kuljettaa pata vesiesteiden läpi. Jos pata osui esteisiin, kaatui pataan vettä joka sammutti tulen. Sen jälkeen tuli piti sytyttää uudelleen. Yksinkertaista, tosin pata oli julmetun painava ja suuri ja esteet pientä piperrystä.
Kummallakin joukkueella tulet sammuivat jo heti ensimmäisellä vesiesteellä. Kimmo oli hyvä tulensytyttäjä ja pääsimme hyvin taas matkaan, mutta jäimme toisella vesiesteellä selvästi Carabaosta jälkeen. Meillä oli yllättäviä vaikeuksia yhteistyössä ja kommunikaatiossa. Tunteet kävivät jo hiukan kuuminakin, kun oli sovittu, että mie ohjaan reittiä ja toiset kantavat. Padan kantajat osallistuivat ohjaamiseen hiukan liian aktiivisesti ja miulla taisi jo hermokin palaa (sic!). Tässä kohtaa taisin puolustaa hiukan itseäni komentamalla Kaita pitämään turpansa kiinni.
Kuwagossa alkoi pikku hiljaa näkyä, että jotkut pitivät Selviytyjiä enemmänkin urheilukilpailuna ja halusivat kovasti voittaa kaiken. Vanhatkin kuwagolaiset olivat päässeet voittamisen makuun ja kilpailuissa alkoi esiintyä jopa toisille tiuskimista. Lisäksi kaikilla alkoi pelin edetessä olla koko ajan enemmän paineita ja heimoneuvosto haluttiin välttää hinnalla millä hyvänsä.
Toisinaan kilpailijoilla oli myös suuri tarve tehdä kilpailuissa asioita toisten puolesta, kun uskoivat tekevänsä kaiken paremmin ja nopeammin. Miun mielestä Selviytyjissä on järkevintä antaa muiden tehdä. Helpommin pääsee kanssakilpailijoista eroon kun antaa heidän mokata ihan itse.
Joillekin heimossamme häviäminen oli kuitenkin täyttä myrkkyä, joten toisinaan Kuwagon kisasuorituksissa oli useampia kokkeja kuin olisi tarvittu.
Kuwago näytti siis häviävän kilpailun. Emme saisi Carabaoa mitenkään enää kiinni, jos etenisimme tämänkin esteen läpi varovasti ja hitaasti. Sen sijaan tulen sytyttämisessä saattaisimme onnistua nopeammin. Joku ehdottikin, että sammuttaisimme tulen nyt tahallamme, ryskäisimme sammuneen padan kanssa vauhdilla loppuesteen läpi ja sytyttäisimme tulen sitten uudestaan. Kaikkien mielestä idea oli hyvä ja riski sen arvoinen. Tv:ssä ei nähty meidän tätä hyvää taktista ratkaisuamme lainkaan.
Odotetusti myös Carabao joutui sytyttämään tulen uudelleen samassa kohtaa, joten sammuttamalla tulen tahallamme edellisellä esteellä olimme päässeet kisassa tasoihin. Saimme tulen nyt syttymään ja siirrettyä pataan juuri ennen Carabaoa ja pääsimme loppuradalle ennen heitä.
Seuraavaksi heimot juoksivat patojaan kantaen mutaista polkua pitkin joelle, jonka yli piti kahlata meille lyhyemmille hartiasyvyisessä vedessä. Rannalla odotti enää viimeinen haaste. Asetimme padan narun alle, ja se heimo, jonka naru ensin palaisi poikki, voittaisi. Carabao pääsi vielä meidän rinnallemme ja kummankin padan liekit nuolivat naruja yhtä paljon. Me asetuimme tuulen suojaksi Kuwagon padan ympärille piiriin ja yritimme saada narua katkeamaan tahdonvoimalla 😉
Riemu oli käytännössä rajaton, kun meidän narumme paloi poikki ensin. Juuso huusi jälleen: ”Ja Kuwago voittaa!”. Muistan miten me huusimme Saralle sieltä kaukaa joen toiselta puolelta: ”Sara, me tehtiin se, me voitettiin!”
Kun puupenkit ovat paras palkinto ikinä
Miusta tuntui, että tässä kisassa voittaminen oli miullekin tärkeämpää kuin itse palkinto. Miehän en edes juo kahvia, joten se osa palkinnosta ei ollut minua varten, enkä erityisemmin pidä myöskään teestä. Mie halusin, että Kuwagon hyvä tunnelma säilyisi leivonnaisten syömisen myötä ja jos mahdollista, ja Carabaossa tappio söisi samaan aikaan mielialaa entisestään.
Oli ihanaa saada muffinsseja ja banaanikakkua. Ne punaiset muffinssit olivat outoja, melkein keinotekoisen makuisia, mutta pienet vaaleat muffinssit sekä banaanikakku olivat fantastisia! Ja voi sitä hihityksen ja kikatuksen määrää, kun kaikki olivat pian kunnolla sokerihumalassa. Olimme varmoja, että sieltä laskeutuminen toisi tullessaan nälkäkiukun kaikille, mutta ehkä se oli sen arvoista kuitenkin 😉
Oli hauskaa laittaa oikea kahvipannu tulille ja keittää siinä vettä nuotiolla. Hetkeksi Selviytyjien tunnelma muuttui leppoisaksi oleskeluksi ja kaikilla oli mukavaa. Mie ja Sara juotiin (pussi)teetä, johon saimme sokeria ja hunajaa. Muut joivat pikakahvia. Oli hauskaa juoda jotain (tarkoituksella) kuumaa juomaa. Mikä tahansa muu kuin helteenlämpöinen vesi juomapullosta oli tässä kohtaa eksoottista ja ihanaa. Vieläkin pystyn maistamaan sen laihan, kuuman teen sekä sokerin ja hunajan.
Teimme iltaruuaksi lettuja ja hunajalla marinoituja, öljyssä paistettuja banaaneita. Siitä ruokalajista tuli heimon ehdoton suosikkiherkku!
Paras ja tärkein osa palkinnosta oli itse asiassa penkit, pöytä ja kuksat. Kun istuimme pöydän ympärille nauttimaan kahvi/tee-hetkestä ja niistä leivonnaisista, tuntui että olimme hetken aikaa perhe. Viihdyimme pöydän ääressä rupatellen vaikka kuinka pitkään sinä päivänä ja seuraavanakin. Huomasimme, että yhdessä syöminen ja jutteleminen ovat osa sitä sivistystä ja normaalielämää, jota olimme kaivanneet saarella.
Seuraavana aamuna kaikki saivat aamukahvit ja -teet. Saimme samalla istua oikeilla penkeillä kun levitimme aurinkorasvaa ja puimme lenkkareita. Miten metsittyneitä me jo olimme kun puinen penkki tuntui luksusesineeltä?
Valehdellako vai ei?
Tulenkantaja-kisan jälkeen kun Kimmo yllättäen avautui meille. Olimme porukalla vedessä lillumassa. Yhtäkkiä Kimmo sanoi, ettei ollut kertonut meille totuutta itsestään. Hän kertoi olevansa kymmenen vuotta vanhempi kuin oli kertonut, eli melkein 60-vuotias. Hän oli myös valehdellut ammatistaan.
Kimmo itse kertoi että hänen olonsa helpotti kovasti, kun sai vihdoin tunnustaa nämä valheet, joita oli joutunut kantamaan koko ajan.
Meissä muissa tunnustus aiheutti vain laimeaa kiinnostusta ja hiukan enemmän hämmennystä. Kimmon ikä oli ehkä mietityttänyt meitä joskus siksi, että Kimmon tarinoissa vuosikymmenet eivät ihan tuntuneet täsmäävän. Carabaossa olimme epäilleet, että Kimmo oli oikeasti vanhempi kuin Inga. Emme todellakaan uskoneet, että Kimmo olisi alle 50-vuotias!
Mutta näillä asioilla ei ollut pelin kannalta mitään merkitystä. Mie en ymmärtänyt, miksi Kimmo oli valehdellut näistä ja miksi hän nyt sitten kertoi meille totuuden? Mutta Kimmon oloa tunnustaminen näytti helpottavan, joten hyvä juttu hänelle.
Miulle Kimmon valhe – ja yllättävä tunnustus olivat jälleen merkkejä siitä, että Kimmoon ei voinut luottaa. Eikä Kimmo tainnut sittenkään olla ihan niin kova peluri.
Takaa-ajettavat
Koskemattomuuskilpailu oli nimeltään Takaa-ajo eli tuttavallisemmin Mutajuoksu. Kisa käytiin kuumassa laaksossa. Kisaradan vieressä oli matala, mutainen puro, jossa makoili laiskasti meitä silmäileviä vesipuhveleita.
Mie en ollut kovassa kunnossa edes Selviytyjiin tullessani ja vaikka flunssa alkoi helpottaa, mie en todellakaan ollut vielä juoksukunnossa. Katselin kisapaikalle saapuessamme esterataa ja totesin heti, että jos kyseessä on juoksukilpailu, miun on järkevintä jäädä pois.
En ollut silloin pahoillani poisjäämisestä enkä ole vieläkään. Takaa-ajo oli pelkkä juoksukilpailu suoraan helvetistä enkä mie ainakaan olisi voittanut sitä meille. Ja mie olin jo valmiiksi heimossamme fyysisesti heikoin eikä sitä tarvinnut erikseen alleviivata. Mie halusin mieluummin, että Kimmon fyysiset heikkoudet korostuisivat heimon silmissä.
Takaa-ajo oli ensimmäistä erää lukuun ottamatta melkoinen katastrofi meille. Ilonpilkahduksiakin toki oli: Juhani ja Sara laittoivat entisille ammattiurheilijoille Markukselle ja Tainalle hyvin hanttiin ja Viivi ja Petra olivat tosi kovia naisten erässä. Lopulta Kuwagolla ei kuitenkaan ollut mahdollisuuksia voittoon, Kasperi oli sen verran kova juoksija. Viivi hävisi ratkaisevan erän selvästi. Kasperi ei tainnut ihan puhua totta siitä, ettei ollut koskaan käynyt juoksulenkillä 😉 Mistähän muusta Kasperi oli meille valehdellut..?
Tappio koskemattomuuskisassa oli Kuwagolle karvas pala, mutta erityisesti tappion otti raskaasti Viivi. Viivi oli voittajatyyppiä ja oli itse halunnut juosta ratkaisevassa viimeisessä erässä. Lisäksi Viivi-parka sai mutaa pahasti silmäänsä ja joutui käyttämään joitakin päiviä silmälappua. Merirosvoteema sopi kyllä autiolle saarelle hyvin 🙂
Tappio ei aina ole huono asia
Joillekin Kuwagon jäsenille tappio koskemattomuuskilpailussa tai missä tahansa kilpailussa oli pahin pelko. En miekään varsinaisesti iloinnut tappiosta, mutta Selviytyjät-fanina miusta oli silti jännää viimein päästä heimoneuvostoon äänestämään joku pois. Mie, Viivi, Kai ja Kimmo olimme ainoat, jotka eivät vielä olleet heimoneuvostossa käyneetkään ja nyt mekin saisimme siltäkin osin Selviytyjät-pelin oikeasti käyntiin.
Intoani laimensi hiukan se, että mie olin suuressa vaarassa pudota. Oli aika kehitellä juoni, jolla mie säästyisin pudotukselta ja suojelisin samalla myös tulevia liittolaisiani.
Kaikki olivat huomanneet Kimmon alakulon jo pidemmän aikaa ja Kimmon olemus mutajuoksukisan jälkeen oli suorastaan musertunut. Mies oli väsynyt, kyllästynyt ja ihan kypsä (sic!) kuumuuteen ja puhui koti-ikävästä. Mie näin että miun tilaisuus pelastautua ja pelastaa samalla Sara ja Juhani voisi olla tässä. Me kaikki Kuwagossa tiesimme, että Kimmo ajatteli kotiinlähtöä paljon.
Päätös äänestää Kimmo ulos oli lopulta helppo. Koko heimo oli yksimielinen siitä, että ratkaisu oli tässä kohtaa paras koko heimolle ja Kimmolle itselleen.
Samalla miun näkökulmasta toiselta liittoumalta eli Kain ja Viivin liittoumalta hävisi yksi ääni ja heillä olisi syy pitää minut pelissä mukana ainakin niin kauan kuin Kuwago oli olemassa.
Mutta jotain huolestuttavaa tapahtui ennen heimoneuvostoon lähtöä. Kai ja Kimmo keskustelivat pitkään kahden rannalla. Kai myönsi jälkikäteen kertoneensa silloin Kimmolle, että Kimmo äänestettäisiin ulos ja että idea oli miun. Kai kertoi miulle halunneensa säilyttää reilun kaverin maineensa Kimmon sekä tv-katsojien silmissä. Ja sitten Kai äänesti myös itse Kimmoa.
Heimoneuvosto
Mie olin joka tapauksessa innoissani päästessäni näkemään ja kokemaan heimoneuvoston ensimmäistä kertaa. Tämän kauden heimoneuvosto oli mahtava paikka, ikään kuin kallioon louhittu, jännittävä ja mystinen, tunnelmallinen pieni aukio. Soihdut valaisivat heimoneuvostoa vain pakoin ja muutoin siellä oli paljon varjoja ja hämyisiä nurkkia. Nimesimme heimoneuvostosaaren Pääkallosaareksi, sillä ainoastaan Mustanaamio puuttui!
Kävelimme heimoneuvostoon soihtuja kantaen alas pimeää, kapeaa, liukasta, pyöreistä puista rakennettua siltaa. Miun korkean paikan kammoni ei ainakaan helpottanut, sillä sillalta oli pitkä pudotus mutaiseen, mustaan veteen. Soihtu oli yllättävän painava ja oli pelottavaa tasapainotella sillalla painava soihtu toisessa kädessä. Sillalla ei ollut kuin osan matkaa kaide.
Heimoneuvoston soihdut olivat upeat. Ne olivat raskaita ja jykeviä, tummaa, kiiltäväksi lakattua puuta ja niihin oli veistetty alkuasukashahmo. Soihtujen palava neste oli kuulemma sekoitus lamppuöljyä ja kookosöljyä. Heti ensimmäiseksi onnistuin valuttamaan kuumaa öljyä kädelleni kun vahingossa kallistin soihtua. Mitään palovammoja siitä ei kuitenkaan tullut, vain mukava kookosöljyhoito kädelle 😉
Heimoneuvostossa minua jännitti koko ajan, sekä hyvällä että huonolla tavalla. Olin innoissani, mutta samalla hermostunut. Erityisesti miulla oli syy aidosti pelätä putoavani pelistä, mutta kuulemma kaikki muutkin kuwagolaiset jännittivät. Heimoneuvostossa istuessa tuntuu kuin ajaisi autoa liikenteessä ja näkisi poliisiauton. Tietää, ettei ole tehnyt mitään väärää, mutta silti jotenkin hermostuttaa.
Mie yritin näyttää tyynen rauhalliselta, mutta tv:ssä miun ilme näyttää lähinnä tylyn ja uneliaan yhdistelmältä. Osasyynä meidän kaikkien kalpeisiin kasvoihimme oli, että heimoneuvosto pidettiin vasta pimeällä, auringon laskettua. Me olimme tottuneet menemään nukkumaan saarella jo auringon laskiessa eli nukkumaanmenoaikamme oli mennyt jo kauan sitten! Me olimme heimoneuvostossa siis tosi väsyneitä. Toki voi olla, että tämä myöhäinen ajankohta oli tahallinen väsytystaktiikka Juusolta.. 😉
Miusta oli kuitenkin hauskaa päästä vastailemaan Juuson kysymyksiin ensimmäistä kertaa. Olin miettinyt etukäteen mahdollisia kysymyksiä ja niihin vastauksia. Mie olin valmistautunut tiukkaankin kuulusteluun;)
En odottanut, että heimoneuvostossa olisi ihan niin jännittävää. Tuntui kuin olisi ollut vaikeassa suullisessa yliopiston tentissä ja hyvin lähellä reputtamista. Pyrin välttelemään Juuson katsetta toivoen, että hän ei siten kysyisi miulta mitään. Ja aina kun Juuso katsoi minuun päin ja sanoi nimeni, sydämeni alkoi hakata lujempaa. Kuvittelinko mie vain, vai oliko Juuson linja koventunut ja terävöitynyt viime kaudesta? Tuntui, että me todella olimme syytettyjen penkillä. Tv:ssä heimoneuvostosta näytetään vain murto-osa, oikeasti se kestää paljon kauemmin ja Juuso kyselee paljon enemmän.
Kysymys kysymykseltä tunsin, miten vainoharhaisuus miussakin vain kasvoi. Yhtäkkiä siellä heimoneuvostossa rupesi tulkitsemaan toisten vastauksia ja miettimään, että mitä tuokin oikeasti tarkoitti ja oliko siinä vastauksessa vihje, että tämä liittolainen on muuttanut mielensä jne. Mie en ollut kokenut minkäänlaista vainoharhaisuutta Selviytyjissä tähän mennessä, mutta heimoneuvostossa tunsin sitä!
Äänestys
Oli tosi jännää mennä äänestämään ensimmäisen kerran Selviytyjissä. Piti ylittää toinen kapea, tällä kertaa hiukan paremmin valaistu silta, ja sitten kiivetä korkeita kiviportaita ylös äänestyspaikalle. Äänestyspaikka tuntui oikeasti jonkinlaiselta uhrauspaikalta ja mie en voinut välttyä ajatukselta, että miun peli saattaisi päättyä jo tänään juuri tähän paikkaan. Joku uhrattaisiin Selviytyjät-jumalille tänään ja rukoilin mielessäni, etten se olisi mie.
Oli lähes juhlallista ensimmäistä kertaa kirjoittaa mustalla hiilellä ruskealle äänestyslipukkeelle nimi. Ihan typerät asiat jännittivät, eli että mistä kohtaa kirjoittaminen piti aloittaa ja miten suurilla kirjaimilla, että nimi mahtuisi kokonaan lipukkeeseen, mutta ei olisi pieni piperrys, vaan selkeästi luettavissa. Ja entä jos kirjoittaisi väärin, miten se korjattaisiin?
Kirjoittamisen jälkeen äänestyslipuke piti näyttää kameralle ja kertoa äänestysperusteet kuiskaamalla. Mie olin suunnitellut äänestyspuheeni jo etukäteen. Miulla oli hyvät perusteet äänestää Kimmoa eikä miulla ollut hänestä mitään pahaa sanottavaa. Oli hänen aikansa lähteä. Meillä muilla oli vielä paljon annettavaa pelissä.
Ratkaisu
Helpotukseni oli suuri, kun Kimmo putosi. Olin hyvin yllättynyt, että heimo oli täysin yksimielinen, myös Viivi ja Kai äänestivät Kimmoa. Kimmo puolestaan äänesti minua, mikä ei ollut miulle yllätys. Mie olin siis ollut oikeassa kun en luottanut Kimmoon ja pudotin hänet ennen kuin hän ehti pudottaa miut.
Vaikka osasin sitä odottaa, oman nimen näkeminen lipukkeessa tuntui silti kuin minua olisi lyöty. Se oli kamala tunne. Mie olin saanut äänen heti ensimmäisessä heimoneuvostossani. Perinteisesti se ei lupaa hyvää pelaajalle. Hetkessä ymmärsin, miten muut heimolaiset voisivat helposti päättää miun Selviytyjät-päiväni. Ja samalla ymmärsin miten kovasti mie halusin jatkaa pelissä.
Olin myös huolestunut Carabaon reaktiosta. Me Kuwagossa tiesimme miksi äänestimme Kimmon ulos, mutta toinen heimo olisi varmasti järkyttynyt, kun näkisivät kuka oli pudonnut. Siitä heräisi varmasti kysymyksiä ja arvasin, että Viivi ja Kai olivat valmiita syyttämään minua Kimmon pudotuksesta.
Mutta miulla oli muitakin aiheita huoleen kuin mitä carabaolaiset ajattelisivat miusta. Kimmon lähdön myötä ex-carabaolaisilla ei enää ollut äänten enemmistöä Kuwagossa ja AKK-liittouma oli hajonnut kokonaan. Viimeinenkin luottamuksen ripe Kaihin oli kadonnut siinä kohtaa, kun Kai kävi kertomassa Kimmolle tulevasta äänestyksestä.
Miulla ei edelleenkään ollut tukenani liittoumaa, johon nojata. Jos Kuwago häviäisi seuraavankin koskemattomuuskilpailun, mie olisin pulassa. Miun pitäisi tehdä kokonaan uusi pelisuunnitelma. Mie tarvitsin kipeästi uutta liittoumaa.
