Ensimmäinen aamu tuomariston resortissa oli mukava. Miulla oli helpottunut, kepeä olo (yön ripulointi auttoi siinä asiassa kivasti!), aurinko paistoi, mie sain käydä suihkussa ja laittaa puhtaat vaatteet päälle. Mie itse asiassa halusin leikkiä turistia, joka oli vain lomalla, ja unohtaa hetkeksi koko Selviytyjät. Sen vuoksi mie tuijottelin ensimmäisenä aamuna epäröiden saarivaatteiden kasaa ja rinkkaani. En oikein tiennyt mitä tehdä niillä tavaroilla. Mie en edes halunnut nähdä niitä kamoja nyt, joten annoin asian olla. Mie tungin lopulta kaikki vaatteet rinkkaan ja jätin rinkan ja sandaalit terassin nurkkaan odottelemaan lopullista ratkaisua. Ja lenkkarithan mie olin hylännyt jo saarelle 😉
Tällä samalla Caramoanin alueella on kuvattu eri maiden Selviytyjiä, Robinsoneita ja eri versioita näistä kummastakin jo yli kymmenen vuoden ajan. Vanhin, jonka mie löysin oli Ranskan Selviytyjät eli Koh-Lanta kausi 8, joka kuvattiin ilmeisesti vuonna 2008. Sen jälkeen Caramoanilla on kuvattu Suomen lisäksi ainakin Serbian, Israelin, Bulgarian, Ruotsin, Ranskan, Tanskan, Hollannin, Intian ja Romanian versioita samasta ohjelmasta. Jotkut, kuten Suomi ja Hollanti, ovat käyneet kuvaamassa täällä jo useita kausia monen vuoden aikana.
Meidän kanssamme samaan aikaan Caramoanilla oli kuvaamassa Tanska (Robinson) ja meidän jälkeemme kesäkuussa kuvaamaan saapui Hollanti ja elokuussa kuulemma Israel. Hollantilaiset kilpailijat majoittuivat pudottuaan ja tuomaristovaiheessa tässä samassa hotellissa. Näimme kylällä kaksi pitkään, vaaleaa, viikinkiä ja epäilimme heitä pelistä pudonneiksi tanskalaisiksi. Emme kuitenkaan käyneet juttelemassa sen enempää, sillä mitäpä me olisimme puhuneet? ”Mitäs me luuserit?” 😉
Selviytyjien tuotannoista on seurannut hiukan köyhemmälle Caramoanin alueelle paljon hyvääkin. Useat paikalliset ovat Survivor -keskustuotannolla töissä mm. veneen- ja bussinkuljettajina, saarivartijoina ja kisojen järjestelyissä. Tuotantojen tuomalla rahalla on myös rakennettu alueelle mm. kouluja.
Ei liene ihme, että paikalliset ovat Caramoanilla ja erityisesti tässä kylässä hyvin tottuneita Selviytyjät-kilpailijoihin ja –tuotantoihin. Malabogin kylän raitilla kukaan ei suhtautunut meihin mitenkään erityisen uteliaasti, sen verran monta Selviytyjät –kilpailijaa on siinä kylässä nähty 😉
Kaikkein kuuluisimmat Caramoanilla kuvatut Survivor-kaudet lienevät Yhdysvaltojen Survivor-kaudet 25 (Survivor Philippines) ja 26 (Survivor Caramoan), jotka kuvattiin maalis-huhtikuussa ja touko-kesäkuussa 2012. Näiden kausien Survivor-tuomaristot oleilivat tässä samaisessa resortissa aivan kuin mekin. Kuulemma erityisesti filippiiniläiset turistit ovat sen jälkeen ottaneet resortin ikään kuin pyhiinvaelluskohteekseen ja hotelli on ottanut tästä kaiken irti. Hotellin pihalta löytyy runsaasti Survivor-kausilla käytettyä rekvisiittaa. Ja mm. hotellin huoneet oli nimetty eri maiden entisten Survivor-kilpailijoiden mukaan! Voitte vain kuvitella, että mie olin ihan fangirl jälleen.
Ensimmäisenä aamuna mie muutin ekan yön soolohuoneestani Ingan huonekaveriksi. Siinä huoneessa vessa ei sitten toiminutkaan ja toinen yö olikin mielenkiintoinen. Nyt tiedän miksi Filippiineillä vesivessoissakin on aina ämpäri, hana ja kauha… Muutimme ingan kanssa sitten toisena miun resort-aamuna uuteen huoneeseen, joka oli nimetty Serbian 3. Survivor-kauden kilpailijan mukaan Biljanaksi. Se oli oikein mukava huone (toimiva ilmastointi, iso kylpyhuone, iso suihku, toimiva vessa) ja mukava oli myös kämppikseni! Ingan kanssa viihdyimme jo saarella hyvin yhdessä ja tulimme oikein hyvin toimeen myös huonekavereina.
Oli ihanaa käyttää omaa puhelinta. Inga tiesi neuvoa, että järkevintä oli ostaa paikallinen prepaid-nettiliittymä loppuajaksi (maksoi noin euron) ja käyttää sitten Whatsappia kun soitti kotiin (olinkin yöllä tehnyt kivan puhelinlaskun soittaessani puhelinliittymäni kautta kotiin, mutta se ei vaivannut kyllä yhtään!). Huomattakoon, että meillä tuomareillakin oli somekielto edelleen voimassa, eli ei saanut mennä Facebookiin tai Instagramiin eikä Whatsappissakaan saanut näkyä, että olin online. Mutta sain vihdoin lukea uutisia, että Suomella oli hallitus, Englantiin oli syntynyt pieni prinssi ja miten Euroviisuissa kävi. Ja tietenkin pääsin lukemaan niitä Leijona-uutisia! Kaikki se tuntui oudolta, mutta toisaalta ihanalta. Pääsin jotenkin takaisin kiinni omaan tuttuun maailmaan, juttelemaan päivittäin puolison kanssa (aikaeron vuoksi hän oli vielä hereillä yöllä kun mie heräsin Filippiineillä aamulla) ja kuulla kaikkien kuulumiset.
Puoliso oli jo lähempänä normaalia silloin ensimmäisenä aamuna. Hän oli muutamassa tunnissa tottunut ajatukseen, että mie olin nyt yhtäkkiä tavoitettavissa ja että kisa oli miun osalta ohi. Puoliso ei vain tiennyt, mitä ajatella, kun yhtäkkiä mie kuukauden hiljaisuuden jälkeen soitin kotiin. Ja kumpikin meistä taisi jännittää, että olinko mie nyt jotenkin muuttunut Selviytyjien aikana erilaiseksi. Meidän koiramme voivat hyvin, tosin ne olivat ripuloineet viikon silloin miun lähdettyä reissuun ja puolisolla oli ollut raskasta. Ja mie luulin, että miulla oli ollut paska reissu.. 😉
Oli mukava jutella puhelimessa äidin ja isän kanssa. Hassusti mie olin kovin kiinni vielä siellä saarella ja ajatukset olivat pelissä, mutta heitä, kuten puolisoakaan, ei kiinnostanut se puoli yhtään. Äiti ja isä olivat vain iloisia että olin ehjä ja terve. Isä kysyi että ”oletko kunnossa? Ei vammoja eikä sairauksia? Putositko sairastumisen vuoksi?” Kun vastasin että ei, isä kysyi oliko hauskaa? Mie vastasin kyllä ja isä totesi, että ”no et pudonnut ensimmäisenä, mitään ei sattunut ja pääsit näin pitkälle pelissä ja siulla oli hauskaa. Hyvinhän se sitten kaikki meni!!”
Ekat päivät resortissa
Tuomariston jäsenillä on vain muutama velvollisuus hoidettavana, kuten heimoneuvostoon saapuminen. Muutoin me tuomarit saimme viettää aikamme miten halusimme eikä meillä ollut mitään virallisia tuomariston kokoontumisia. Mie olin ekat päivät putoamisen jälkeen tosi väsynyt, enkä ollut kiinnostunut esimerkiksi saarihyppelystä. Sara ja Petra kävivät niillä reissuilla, mutta mie olin nähnyt saaria ihan riittämiin. Monet tuomareista kävivät myös lenkeillä, ottivat aurinkoa uima-altaalla, pyörivät kylällä ja lähiseuduilla, ostivat tuliaisia jne. Kylänraitilla oli pikkuruinen lattiasta kattoon saakka aatteilla täytetty kirpputori, josta kävimme ostamassa muutamat mekot, jotka nähtiin heimoneuvostossakin. Kirpparin myyjät olivat näemmä tottuneet hikisiin Selviytyjiin, kun meidän tullessamme sisään he laittoivat välittömästi tuulettimen päälle keskelle lattiaa. Ilmeisesti he eivät halunneet meidän hikistävän ihan kaikkia vaatteita!
Mie olin ikävä kyllä ensimmäiset päivät saarelta paluun jälkeen fyysisesti huonossa kunnossa. Miulla oli kaikki mahdolliset vaivat, joita en tässä kuvaile enempää, mutta oli mm. vatsavaivoja, päänsärkyjä jne. Ruoka ei meinannut maistua yhtään, enkä saanut oikein syötyä mitään. Jouduin käymään tuotannon lääkärin puheilla ensimmäisen kerran jo tässä vaiheessa. Epäilimme, että kyseessä oli vain normaali turistiripuli joka johtui bakteerikannan muutoksesta. Saarella olimme olleet käytännössä eristyksissä ja vain toistemme kanssa tekemisissä. Ja mehän emme syöneet käytännössä paljon mitään.
Tuntui vain tosi tyhmältä, että saarella miulla ei ollut yhden yhtä vaivaa lukuun ottamatta ensimmäisen viikon flunssaa ja paria haavaa. Kun viimein pääsin sivistyksen pariin, muka-hygieniaan ja yltäkylläisyyteen, kaikki vaivat alkoivat. Miun olisi pitänyt jäädä saarelle syömään riisiä ja vehnälettuja, olin voinut siellä niin paljon paremmin! Mie vannon, jos joku olisi osannut varoittaa minua millaisia fyysisiä ongelmia pelin jälkeen tulisi, mie olisin ainakin miettinyt kahdesti mukaan lähtöä! (Olisin lähtenyt kuitenkin, mutta ainakin olisin varautunut 😉 )
Kun kävimme putoamisen jälkeisenä ensimmäisenä resort -iltanani läheisessä Panimanin kylässä syömässä Kasperin ja Ingan kanssa, mie sain syötyä vain muutaman ranskiksen ja pari suupalaa kanaa. En kerta kaikkiaan saanut mitään syötyä ja tunsin oloni surkeaksi. Syömisen sijaan jouduin ravintolassakin viettämään aikaa vessassa, joka ei siis toiminut kuin manuaalisesti eli vessan ”vetäminen” tapahtui tällä jo resortista miulle tutulla tavalla, heittämällä vettä pönttöön. Ja vessapaperi oli ohuita yksittäisiä pikkuruisia nenäliinoja. Voi minua! (Ravintola oli muuten se sama, jossa ensimmäisellä Selviytyjät Suomi-kaudella Katja ja Janni kävivät palkintoreissulla syömässä.)
Tunnelma lässähtää
Mutta fyysisistä pulmista huolimatta miun mieliala oli ekana resort -päivänä tosi hyvä. Olin edelleen saaripiinan loppumisesta helpottunut ja iloinen. Oli mukava puuhastella kaikkia omia juttuja, kuunnella musiikkia, lueskella uutisia ja viestitellä kotiin. Mie olin tosi hyvällä tuulella. Peli alkoi kuitenkin vähitellen palaamaan mieleeni enemmän ja enemmän. Miun ajatukset synkkenivät ja lopulta toisesta päivästä lähtien niitä juttuja piti jauhaa muiden tuomariston jäsenten kanssa koko ajan.
Peli ja sen tapahtumat nousivat esiin joka paikassa; asioita puitiin aamiaispöydässä, uima-altaalla, smoothie-baarissa, huoneen terassilla, illallisella jne. Helpotus putoamisesta jäi sikseen, ja yhtäkkiä mie en tuntunut millään pääsevän yli kaikesta tapahtuneesta; omasta putoamisesta, omista virheistä ja pelin käänteistä sekä muiden virheistä. Lisäksi kävimme yhdessä läpi sitä, mitä olisi voinut tapahtua, JOS olisimme liittoutuneet ja JOS olisimme tehneet niin ja näin ja jos ja jos ja jos… Pelaajan voi näköjään poistaa pelistä, mutta peliä ei voi poistaa pelaajasta, ainakaan muutamassa päivässä.
Kuulemma kaikki kilpailijat käyvät tämän jauhamisjakson läpi pelin loputtua ennemmin tai myöhemmin. Kun peli alkoi pyöriä päässä jatkuvasti, ei miulla yhtäkkiä enää ollutkaan hauskaa. Miun mieliala alkoi laskea ja tuntui, että minua alkoi vaivata saarenjälkeinen masennus (post-selviytyjät-depressio, ns. Survis-blues). Mie en kaivannut saarelle tai peliin yhtään takaisin, mutta miulla oli paljon pureskeltavaa ja käsiteltävää. Mie olin lopulta hyvin onnekas, että sain käydä kaiken tämän sopeutumisen, fyysisen ja henkisen, läpi siellä resortissa muiden kilpailijoiden kanssa. Finalistit joutuisivat kotimatkalle vain kaksi päivää pelin päättymisen jälkeen, ja uskon, että se oli varmasti rankkaa kaikin tavoin. Meillä oli koko reissun ajan matkassa mukana psykologi, jonka kanssa jokainen sai jutella aina kun halusi ja siellä resortissa meillä tuomareilla oli tarvetta ja aikaa jutella.
Ensimmäinen heimoneuvosto juryn jäsenenä
Jos mie olin nauttinut heimoneuvostoista valtavasti kilpailijana, tuomaristossa vasta hauskaa olikin! Tuomariston jäsenet saivat laittautua kauniiksi (ja Kasperi komeaksi) ja pääsivät lyhyen automatkan jälkeen, ilman odottelua, melkein suoraan heimoneuvostoon, ja heimoneuvoston päätyttyä sieltä saman tien myös pois. Kilpailijat joutuvat odottelemaan ennen heimoneuvostoa jopa tuntikausia ns. lock downissa (eli pelistä ei saa puhua eikä saa supatella keskenään), ja heimoneuvostossa ennen kuvausten alkua ja heimoneuvoston jälkeen seurasi aina lisää odottelua. Joten tuomarina oli mahtavaa kävellä suoraan tuomariston penkille ja heimoneuvoston jälkeen suoraan takaisin resortiin.
Oli mahtava istua siellä tuomariston penkeillä heimoneuvostossa, tunsin itseni todella tärkeäksi. Tosin penkki oli kiikkerä ja kostea, ja takapuoli kastui ja likaantui. Lisäksi pelkäsin joko putoavani sieltä mustaan, likaiseen vallihautaan, joka ympäröi heimoneuvostoa, tai vilauttavani kameralle jotain ylimääräistä, kun olin pukeutunut itselleni epätyypillisesti mekkoon. Ja minulla oli vaikeuksia olla hymyilemättä innostuneena. Minuakin opastettiin nyt näyttämään sitten tylyltä ja kylmältä, olinhan siellä nyt tuomarin ominaisuudessa kuulemassa ikään kuin syytettyjen kuulustelua 😉
Olin kilpailijan näkökulmasta saanut pari kertaa katsella juryä sieltä toiselta puolelta ja kadehtia sitä, miten terveiltä ja kauniilta kaikki näyttivät. Voisin vannoa, että olin haistanut myös tuomareiden hajuvedet ja saippuat ja puhtauden sinne toisille penkeille saakka. Nyt oli hauskaa olla sillä toisella puolella ja tuntea olonsa jos ei hyväksi, niin ainakin paremmaksi kuin olin siellä toisella puolella tuntenut. Olin ajatellut, että kadehtisin valtavasti kilpailijoita ja kaipaisin takaisin kisaan, mutta yllättäen mie tunsin vain sääliä heitä kohtaan. Kaikki näyttivät todella surkeilta, väsyneiltä, laihoilta, kuivilta ja likaisilta. Posket lommollaan, vaatteet roikkuivat päällä ja silmät syvällä päässä. He näyttivät siltä, kuin miun peilikuvani silloin ekana yönä pudottuani kisasta. Ja mie ajattelin taas, että tämä kisa on niin paljon rankempi fyysiesti ja henkisesti kuin kukaan meistä olisi voinut arvata. Mitä ihmettä me olimme tehneet itsellemme ryhtyessämme tähän peliin?
Mainittakoon, että tuomaristo ei saanut tietää pelin ja saaren tapahtumista ennen heimoneuvostoa ja jouduimme siis siellä olemaan sen varassa, mitä Juuso kyseli buhawilaisilta. Eli heimoneuvostossa ollessamme me vain yritimme tulkita kaikkea, minkä näimme ja kuulimme. Tarkkailimme kilpailijoita hyvin tarkkaan ja teimme huomioita, ja juttelimme niistä heimoneuvoston jälkeen paljon. Millainen oli yleinen tunnelma, ketkä katsoivat toisiaan, miten kilpailijat puhuivat toisilleen jne.
Heimoneuvoston keskustelun kuunteleminen oli kiinnostavaa. Yritin löytää vinkkejä siitä millaiset välit kilpailijoilla nyt olivat. Meitä tuomareita oli kielletty olemasta ystävällisiä ja hymyilemästä, mutta ei minua enää tässä vaiheessa naurattanut. Esimerkiksi Kain ja Tainan välttelevät ja kiertelevät vastaukset ottivat minua jo tosissaan päähän. Nämä ihmiset olivat vastuussa miun ulos äänestämisestä ja mie en yhtäkkiä tuntenut enää lainkaan sääliä heitä kohtaan. Hetkellisesti toivoin, että heillä olisi kaikilla mahdollisimman kamalaa seuraavat päivät. Paitsi sillä raukalla, joka äänestettäisiin nyt ulos. Koska se oli selvää, että jokin yllätys oli tulossa.
Opetuksia
Oli outoa seurata heimoneuvostoa, kun näki, että kilpailijat yrittivät esittää meille tietynlaisen kuvan itsestään. Ilmeisesti me kilpailijat kuvittelimme elävämme saarella jonkinlaisessa tyhjiössä, emmekä siinä omassa kuplassamme tajunneet, että esimerkiksi jokainen pudotettu kilpailija kertoi aina kaiken tapahtuneen tuomaristolle. Ja jotkut kilpailijat olivat sanoneet toisista siellä todella ikäviä asioita selän takana. Luulivatko kilpailijat, ettemme me tuomaristossa saisi tietää? Kaikki ne asiat vaikuttaisivat meidän äänestyspäätökseemme sitten finaalissa. Yksi tarina opetuksista on, että Selviytyjissä pitää varoa sanojaan myös silloin, kun muut eivät ole läsnä.
Pelissä ja heimoneuvostossa kannatti niin pelaajana kuin tuomarina kiinnittää myös huomiota muihin juttuihin, kuten kilpailijoiden eleisiin ja ilmeisiin, kuka räpytteli silmiään, kuka pälyili ympärilleen jne. Ja mitä kukakin teki silloin, kun kamerat eivät käyneet ja luuli, ettei kukaan nähnyt. Mie olin esimerkiksi nähnyt toissailtana miun putoamiseni jälkeen jotain mielenkiintoista, mikä vahvisti miun käsitystä kilpailijoiden välisistä liittoumista. Kun kilpailijat poistuivat silloin miun äänestämisen jälkeen heimoneuvostosta, Kai ja Nora pysähtyivät väärään paikkaan ja mie näin, miten lämpimästi he halasivat toisiaan. Mitä ilmeisimmin miun pudottaminen oli palauttanut Noran uskoa Kaihin ainakin hiukan. Ja mie en uskonut, että tytöt äänestäisivät Kaita sittenkään ulos.
Toinen tämän tarinan opetus on, että Selviytyjät-pelissä ei kannata lopettaa pelaamista oikeastaan koskaan, tai korkeintaan yksin jossain puskassa voi hengittää hetken vapaasti. Kaikki muu aika, jopa silloin ja erityisesti silloin, kun kamerat on sammutettu, pitää muistaa olevansa pelissä. Koskaan ei tiedä kuka kuuntelee tai katselee.
Pettymyspudotus, ei yllätyspudotus
Me saimme heimoneuvostossa tietää, että Kai oli ottanut palkintokilpailun voitettuaan Noran mukaan palkintoreissulle kyläjuhliin, ja näimme, että Nora oli tästä hyvin otettu ja onnellinen. Tv-jaksossa kävi ilmi, että Nora ei uskonut Kailla olleen mitään taka-ajatusta valinnassaan. Kai sen sijaan kameralle kertoi valinneensa Noran juuri siksi, että halusi voittaa tämän luottamuksen takaisin. Ja Nora tietysti pohti tahollaan kovasti, että miten hän voisi koskaan maksaa tämän palveluksen Kaille takaisin. No, vaikkapa äänestämällä Juhanin ulos Kain sijaan…
Olin tätä taustaa vasten todella ällistynyt siitä, että Noralla oli heimoneuvostossa yhtäkkiä ihan eri ääni kellossa kuin aiemmin. Nora puhui siitä, että Selviytyjissä pitää puukottaa selkään kavereita ja valehdella. Mie olin kiukkuinen. Harkitsin hetken, että heittäisin Noraa sandaalillani otsaan. Kaiken sen koti-Suomessa tehdyn harjoittelun jälkeen mie olisin todennäköisesti jopa osunut 😉 Nytkö vasta Noralla oli mennyt jakeluun, että Selviytyjissä pitää pelata, jos aikoo voittaa? Mutta sitten ajattelin, että voisiko Nora olla nyt masinoinut Kain tai jopa Viivin ulosäänestyksen? Olin riemuissani ajatuksesta, että näkisimme viimein todellisen peliliikkeen! En malttanut odottaa että näin tämän äänestyksen tuloksen!
No hyvä, etten kuitenkaan pidättänyt hengitystäni peliliikettä odottaessani, koska sellaista ei vieläkään tullut. Nora ja Viivi olivat saaneet Tainan suunnitelmaansa mukaan ja äänestivät ulos Kain sijaan Juhanin. Voi elämän kevät. Äänestys oli selvästi näpäytys Kaille ja kosto Kasperin pudotuksesta, mutta pelin ja tuomariston näkökulmasta tämä liike oli täysin merkityksetön. Tuomaristo oli pettynyt, mutta ei yllättynyt. Sama meininki jatkui saarella kuin ennenkin.
Saarella mie en ollut päässyt katsomaan peiliin kuukauteen. Kuukauteen mie en myöskään ollut ajatellut, miltä mie näytin muiden silmissä. Nyt kun parin päivän resort-elämän ja sivistyksen jälkeen palasin heimoneuvostoon tällä kertaa tuomarin roolissa, mie katsoin kanssakilpailijoitani uusin silmin. Mie olin nyt kahdessa päivässä ymmärtänyt, että peli ja sen pelaajat näyttivät nyt hyvin erilaisilta kuin ne saarella olivat näyttäneet. Kaikki, mikä oli saarella näyttänyt selkeältä, näytti nyt monimutkaiselta ja päinvastoin. Eivätkä asiat olleet ehkä ihan niin kuin olin saarella ollessani ajatellut.
Mie olin yhtäkkiä vain tyytyväinen, että miun ei enää tarvinnut olla siellä saarella tai miettiä noiden ihmisen aivoituksia pelissä. Nyt mie sain seurata tätä näytelmää ulkopuolisena ja nukkua yksin oikeassa sängyssä, puhtaissa lakanoissa ja juoda Banana-baarissa omenaolutta (maistuu siideriltä) ja mangosmoothieita smoothiebaarissa, kävellä kylänraitilla, käydä sovittelemassa vaatteita hikisenä maailman pienimmällä kirpparilla ja hengata tylsänä uima-altaalla, viettää aikaa uusien ystävieni kanssa ja nauttia olostani.
Yhtäkkiä miun mieliala oli paljon, paljon parempi.
Resort-terveisin,
